Pojat on poikia - uhkaa tappaa ja hakkaa?

Minä en hyväksy kiusaamista missään muodossa, tosin tämä nyt on tällainen korulause, ei kai kukaan voi oikeasti sanoa, että hyväksyy kiusaamisen? Ymmärrän, että sisarusten tai serkusten välillä on joskus kärhämää tai päiväkotiryhmissä tapahtuu "toi otti mun kädestä" -tapauksia. Jos tuntematon lapsi kiusaa itselleen tuntematonta lasta, siinä kohtaa mun mielestä on todellakin jotain erityisen pielessä. Enkä siis todellakaan tarkoita, että tutun lapsen kiusaaminen olisi oikein, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan. Kun mun lapseni ensimmäisen kerran joutui oikeiden kiusaajien hampaisiin, siinä meinasi itsellekin tulla neuvoton olo.

Meidän Helsingin reissu sai hieman ikävämmän päätöksen kun päädyimme yhteen keskustan leikkipaikoista. Leikkipaikalla oli paljon lapsia, ja osa heistä kuului selvästi samaan päiväkotiryhmään, joka oli puistossa ulkoilemassa. 

Ehdimme olla puistossa hyvässä lykyssä minuutin kun Alisa kiipesi liukumäkeen. Tässä kohtaa kolmen lapsen ryhmä arvioni mukaan 3-4 -vuotiaita lapsia juoksi kohti samaa telinettä, yhden huutaessa "hyökkäykseen!" Nämä minitorpedot piirittivät Alisan liukumäkeen ja yrittivät pudottaa lapseni sieltä alas.

Ehdin tilanteeseen väliin ja sain Alisan turvallisesti pois liukumäestä niin nämä kolme painajaista juoksevat meitä kohti lapiot ojossa yhden huutaessa "tapetaan noi!" Mä olin itse hetken sanaton,  siis mitä ne juuri sanoi? Kun saimme molemmat lapion iskuja osaksemme, ojensin näitä rääpäleitä lopettamaan ja menemään pois. Oikeasti mä olisin varmaan halunnut karjua niille niin, että koko tienoo raikuu ja ehkä vähän lyödä takaisin vaikka niillä lapioilla, mutta yritin olla järkevä aikuinen.

Yleensä reipas ja iloinen Alisa oli muuttunut pelokkaaksi ja paniikissa itkeväksi lapseksi, jota sain hyvän tovin lohdutella ja kannustaa uuteen leikkiin. Menimmekin kiipeilytelineeseen ja lupasin pysyä koko ajan ihan lähellä, ettei kukaan pääse kiusaamaan. Kerran tämä kolmikko yritti uhkaavasti lähestyä meitä, mutta he ehkä näkivät mun ilmeestä, miten raivoissani olin ja meinasin jo hurjistua, kunnes he perääntyivät. Yksi lapsista katsoi minua hieman kulmiaan kurtistellen ja epäilen, että siinä oli häivähdys katumusta. Kaksi muuta lasta eivät osoittaneet mitään katumuksen merkkejä ja jatkoivatkin touhujaan kohdistaen seuraavaksi hyökkäyksensä erääseen isään ja tyttäreen.

Monet näiden lasten kiusaamisen kohteeksi joutuneista poistuivat puistosta ja niinhän se menee, kiusattu vaihtaa paikkaa ja kiusaaja saa jäädä vanhaan tuttuun ympäristöön. Hyvässä lykyssä kiusaamisen kohteeksi joutuu sitten taas joku uusi.

Mitä teki päiväkodin henkilökunta? 

Kolme aikuista istui muiden lasten kanssa hiekkalaatikolla, selkä näihin kolmeen lapseen. Siis vahtimatta jäi juuri ne lapset, jotka sitä vahtimista olisi tarvinnut. Yhdeltä hoitajalta sain kuitenkin kerran pahoittelevan katseen kun hän ojensi yhtä lapsista.

Seuratessani hetken lasten toimintaa, aloin ymmärtämään että se sama sirkus tapahtuu joka hemmetin päivä. Sen näki näiden aikuisten sekä niiden muiden lasten käytöksestä. He joutuvat kestämään sitä joka päivä. Ehkä päiväkodissa ollaan voimattomia näiden suhteen? Minä en siis syytä tätä henkilökuntaa, kyllä mä ymmärrän sen toivottomuuden.

Mä olisin halunnut kohdistaa vihani kaikesta tapahtuneesta johonkin. Olisiko mun pitänyt syyttää niitä lapsia? Vai sitä äitiä joka tuli hakemaan yhtä näistä? Vai niitä päiväkodin aikuisia? Vai yhteiskuntaa?

Lapset ovat ehkä tavallista villimpiä. Vanhemmat kenties voimattomia. Päiväkodin keinot ja resurssit ei riitä. Yhteiskunnalta ei ehkä saa apua niin helposti kuin olisi tarpeen. 

Kun kenenkään resurssit ja voimat ei riitä, ummistetaan silmät ja toivotaan parasta? Toivotaan toivotaan ja siihen saakka niiden tulilinjalle osuvien ihmisten pitää vaan kestää. Jos yksi kohtaaminen leikkipuistossa aiheutti tällaista, millaista se on jos joka päivä päiväkodissa joutuisi moisen uhriksi? Vajaa viikko myöhemmin Alisa edelleen kysyy, miksi lapset kiusasivat puistossa? Jaa, mitähän sitä vastaisi.. En tiedä oliko asioilla yhteyttä toisiinsa, mutta episodia seuraavana yönä Alisa näki ensimmäistä kertaa painajaisia niin, että myös me vanhemmat huomasimme sen..

Mietin kyllä, että olisin laittanut suoraan päiväkotiin viestiä, lasten turvaliiveissä kun luki kyllä kyseisen päiväkodin nimi. En laittanut, mutta ei se toki myöhäistä ole vieläkään. Mä olen kyllä aika varma, että siellä on tämä "ongelma" tiedossa. En todellakaan usko, että tämä oli jokin satunnainen episodi.

Toinen mitä mä inhoan kiusaamiseen liittyen on, kun poikien tekemisiä joskus puolustellaan "pojat on poikia" -asenteella. Pojat saavat mun mielestä huonon käytöksen useammin anteeksi kuin tytöt. Pojat voi olla poikia ja lapset lapsia, mutta kiusaaja on aina kiusaaja, oli hän sitten tyttö tai poika.

Mä en tiedä miltä tuntuu olla vuosia kiusaamisen kohteena, mutta kun poru kurkussa suojelin omaa lastani näiltä hirviöiltä, mietin millainen helvetti sellainen vuosien koulukiusaaminen olisi ja miten kukaan lapsi tai vanhempi voi sellaista jaksaa.

Musta olisi mahtavaa todeta tähän loppuun hienoja elämänohjeita, miten kiusaaminen saataisiin loppumaan, mutta en minä ole mikään asiantuntija, enkä edes lopulta tiedä kenen vika se on jos lapsi kiusaa toisia. Ehkä se on monien asioiden summa. Tyydyn kuitenkin toteamaan, että kiusaaminen on perseestä.



Kuvat ei sitten muuten ole mikään sieltä kyseisestä puistosta, siellä mulla oli muuta tekemistä kuin kuvata iloisesti nauravaa lasta...