MINÄ NYT JA KYMMENEN VUOTTA SITTEN

Lapsena halusin usein katsella mun vanhempien luokkakuvia ja kyselin kuvassa olevien nimiä, mua ihmetti kun mun vanhemmat ei muistanut enää jokaisen nimeä. Mietin silloin, että miten joku ei voi muistaa koulukavereidensa nimiä. Valitettavasti nyt mä huomaan, että olen itse siinä pisteessä, ettei kaikkien nimet enää tulekaan salamana mieleen.

Tätä postausta tehdessäni huomasin yllättävän monen asian kadonneen mielestäni. Mitä tapahtui vuonna 2010 tai 2012? Mikä oli merkittävää elämässäni tuolloin? Kun somessa julkaistiin tuo 10v profiilikuva -haaste, rehellisesti sanottuna ajattelin ensin että enhän minä ole kymmentä vuotta ollut Facebookissa! Tarkastin asian ja olihan se kymmenen vuotta ylittynytkin jo hyvän matkaa.

Liityin Facebookiin 2008 ja FB oli tuolloin hyvä jatkumo IRC-Gallerialle (en halua edes miettiä minä vuonna sinne liityin...) Nykyään mä käytän Facebookia melko vähän. Päivitän sinne mitään todella harvoin, vaikka lähes joka päivä siellä käynkin selailemassa. En jotenkin tykkä Facebookin hengestä enää. Olen jopa pari kertaa harkinnut lakkauttavani tilin, mutta blogin kannalta fb on tärkeä ja ainakin niin kauan kun blogi elää, elää myös Facebook tilini. 

Keräsin kuvia kymmenen vuoden ajalta ja kuvien lisäksi ajattelin kirjoittaa vuosista muutaman sanan.

Alkupään Facebook-kuvista monet olivat vanhoja kuvia ja peruja galtsuajoilta. 2009 vuodelta löytyi kuitenkin pari kuvaa, jotka oikeasti ovat tuolta vuodelta. Ryhti on kyllä yhtä mahtava kuin nykyäänkin! Toisessa kuvassa poseeraan vanhojentansseissa ja tuon päivän muistankin oikein hyvin. Mulla on aika vähän muistoja lukiosta joka jälkikäteen vähän harmittaa. Halusin lukioon Tampereelle ja pääsinkin sisään hyvässä maineessa olevaan lyseon lukioon, jonka vanhoista oppilaista suurin osa on jotain super menestyneitä. Lukio oli rankka, vaikka olin aina ollut hyvä koulussa. Kuljin pitkää koulumatkaa päivittäin ja 2009 aloitin työt koulun ohella. Jälkeenpäin ajatellen olisin valinnut lähilukion, tie olisi ollut helpompi. Tiedän äiti, että yritit sanoa sen sata kertaa...

2009 täytin myös 18 vuotta. Ja sitä päivää odotin hulluna. Mulle tärkeintä oli ajokortin saaminen ja se on myös jäänyt tuolta vuodelta mieleen. Jälkeenpäin mietin myös kuinka aikuinen mä olin olevinani tuolloin. Hahaha!

Toisessa kuvassa olen äidin kanssa Pariisissa ja tajusin just että se on meidän edellinen kahden kesken tehty reissu! Onneksi mennään maaliskuussa kahdestaan Lontooseen, johan oli aikakin!

2010 en ilmeisesti ihan hirveästi ottanut itsestäni kuvia. Huomaa muuten hyvin ettei mulla tuolloin ollut älypuhelinta! Kuvia ei nimittäin ihan hirveästi ole... Tämä kuva on mun lakkiaisista, viimein lukio takana ja kohtalaiset paperit ulkona. Edelleen olen sitä mieltä, että musta olisi ollut enempäänkin, mutta polku kulki sitten vähän eri reittiä.

Aloitin myös välivuoden ja työskentelin edelleen Abc:lla. Muistelen kyllä lämmöllä noilta vuosilta juuri absilla työskentelyä, työkavereita ja asiakkaita. Terkut kaikille teille, jotka luette tätä!

Vuonna 2011 tein ensimmäisen pitkän kaukomatkan ja kävin Sri Lankalla, josta vasemman puoleinen kuva on. Kesällä kävin lentopalloleirillä Italiassa ja olinkin unohtanut kuinka monta vuotta valmennusjutuista jo on. Vaihdoin myös työpaikkaa ja pääsin sisään ammattikorkeakouluun. Luulin, että tiesin mitä haluan tehdä isona... Ekana vuonna en osannut vielä elää opiskelijaelämää, kun halusin vaan olla vastuullinen aikuinen. Onneksi tilanne myöhemmin korjaantui! :D 

2012 oli monien sattumusten summa. Mun elämässä alkoi tuolloin tavallaan aika haasteelliset ajat, vaikka lomakuvissa Thaimaan auringon alla hymyilenkin. Toki tuolloin alkaneet tapahtumat johti lopulta siihen, että tänään mulla menee niin paljon paremmin. 

Loppuvuodesta muutin myös yksiööni Tampereelle, josta tuo mustavalkokuva taitaa olla. Aloin myös hieman elää mun kadotettua nuoruutta ja pääsin kiinni opiskelijaelämään.

2013 on ehkä mun elämän hurjin vuosi! Juhlin silloin paljon, välillä arkenakin. Mulla on kyllä paljon hyviä muistoja kavereiden kanssa. Tein myös hulluna töitä, välillä parissakin paikkaa saman päivän aikana. Tykkäsin kuitenkin mun työstä joten se ei haitannut. Tuolloin vissiin hankin ekan älypuhelimen kun kuviakin (selfieitä) tuolta vuodelta oli paljon aikaisempaa enemmän. ;D

Hurjin juttu oli ehkä se, kun päätin muuttaa Samulin kanssa Turkuun ja hypätä tyhjän päälle. Oma perhe kaukana, ei töitä... Molemmilla oli opinnot kesken, mulla kuitenkin jo loppusuoralla. Nyt kaikki tuo tuntuu tosi hurjalta, mutta onneksi uskalsin tehdä sen päätöksen, koska kaukosuhteilukin olisi pidemmän päälle rassannut.

Kiva huomata, miten lopulta olen rakentanut elämän tänne Turkuun ja nykyään osa perheestäkin on lähellä! 

2014 mullistukset jatkui ja heti alkuvuodesta huomasinkin olevani raskaana. Tein osa-aikatöitä ja valmistelin samalla mun opinnäytetyötä. Sainkin sen valmiiksi ennen kuin Alisa syntyi ja valmistuin kun Alisa oli kuukauden ikäinen. Olin super onnellinen! Loppuvuodesta siirryinkin käyttämään enemmän Instagramia.

2015 vuoden kaikki kuvat ovat alunperin julkaistu Instagramissa. Olin koko vuoden kotona Alisan kanssa. Käytiin kerhoissa ja kaupungilla. Eniten mua näissä kuvissa ihmetyttää kuinka mä oon jaksanut laittautua tuolloin ihan kotonakin.. Pitäisköhän sitä vähän aktivoitua. :D Osasyyllinen voi toki olla myös blogi, jonka aloitin tuolloin. 

2016 vuoden kaikki kuvat ovat alunperin blogikuvia, mutta Facebookista alkaa hyvin huomata, etten enää kovinkaan paljon päivitä sinne mitään. 2016 aloitin myös nykyisessä työpaikassani ja meillä alkoi päiväkotiarki. Elokuussa muutettiin myös tänne meidän omaan kotiin!

Hääthääthäät! Jos 2017 vuodesta joku asia on jäänyt mieleen ja näkynyt Facebookissa niin häät! Koko vuosi taisi olla varsinaista häähumua, mutta ihanaa sellaista. Häät oli ihanat. Rankka vuosi kuitenkin vaati veronsa kun loppuvuodesta olin ihan loppu.

2018 oli ihana vuosi. Pitkästä aikaa mulla oli mahdollisuus matkustella ja viime vuosi olikin supermatkailuvuosi. Myös melkein kaikki mun kuvat Facebookissa oli joltain reissulta. Mauritiuksen matka sytytti taas sen matkailukipinän ja toistaiseksi se ei ole sammumassa.

Yksi iso muutos minkä tajusin näitä kuvia katsellessani on suhtautuminen mun ulkonäköön. Noissa kymmenen vuoden takaisissa kuvissa kuvittelin olevani lihava ja halusin laihtua hirveästi. Olisipa ollut kristallipallo, joka kertoisi että vuonna 2018 (ja 2019) olen paljon lihavampi ja silti pirun onnellinen ja sinut itseni kanssa.

Kun katson tätä kymmentä vuotta taaksepäin näen itsessäni ison muutoksen. Vuosiin on mahtunut paljon pahaa, mutta myös hyvää. Olen tehnyt monia huonoja valintoja, mutta enemmän kuitenkin niitä hyviä. Etenkin viimeiset viisi vuotta on mennyt tosi hyvin. Paremmin kuin olisin ikinä uskonut. Olen löytänyt mun paikkani. Vuonna 2009 en olisi voinut kuvitella mulle tällaista elämää kuin mitä nyt elän, koska en tuolloin ehkä tiennyt, että näin hyvää voi olla.

2019 on vielä kysymysmerkki. En ole ottanut itsestäni yhtään julkaistavaa kuvaa tänä vuonna! Korjataan tilanne viimeistään reissulta ja lupaan päivittää taas ne pakolliset matkakuvat Facebookiin. Sitä vaan mietin, että vieläköhän kymmenen vuoden päästä olen Facebookissa? Ehkä. Tai ehkä tilalle on tullut jotain ihan muuta.

Kiireinen synttäriremppamuija

Viikonloppuna mietin mitä teille kirjoittaisin. Välillä olin vähän pahalla tuulellakin kun stressasin, ettei mulla ole nyt oikein mitään jutun juurta mistä kirjoittaa. Kauppareissulla totesin Samulille, että nyt mä en kyllä kirjoita väkisin mitään. Kirjoittelen sitten kun siltä tuntuu!

Ja hassua kyllä, ihan kun mun luovuus olisi päässyt sen päätöksen jälkeen iha valloilleen! Ei toki suoraan täällä blogissa, mutta.... Samalla kauppareissulla poikkesimme rautakaupassa ja iltapäivällä huomasimme tekevämme extempore saunaremonttia! Remppajuttuja siis luvassa!

Instastoryssa paljastinkin jo meidän uutta saunaa, mutta kuvia on tulossa tänne blogiinkin. Samoin kuin makuuhuoneen remontista. Meillä on viime päivinä siis rempattu urakalla ja siksi en ole kauheasti postauksia kirjoitellut. Nämä muutamat rempat ovat olleet jo pidemmän aikaa "sitten joskus" -listalla, mutta nyt vihdoin saimme inspistä aloittaa hommat. Ties mitä kaikkea muuta keksitään rempata kevään aikana!

Remppaaminen on kyllä myös ihan sika raskasta! Iltaisin olen ehkä jaksanut lukea muutaman sivun kirjasta ja sitten nukahtanut umpiväsyneenä!

***

Viikonloppuna oli myös mun synttärit, mutta vietin koko päivän melkein siellä saunassa. :D Aamulla Alisa oli pukenut juhlavaatteet päälle ja kyseli kovasti koska vieraat tulee. Hän oli vähän pettynyt kun kerroin etten ajattellut pitää kummempia juhlia tällä kertaa. Samuli oli yrittänyt ehdottaa, että he kävisivät ostamassa kakun minulle, mutta se ei Alisalle kelvannut, kakku piti leipoa itse! Samuli yllätti minut ja itsensä leipomalla kääretortun, jonka koostumus oli oikeasti täydellinen, todellakin parempi kuin ne lättänät jotka minä olen joskus leiponut.

Kaksikymmentäseitsemän ikävuotta ei sinänsä herätä mussa juurikaan ajatuksia. Nyt on just hyvä, vähän kiire välillä, mut just hyvä. Jos mun jotain pitää erityisesti mainita niin se, että nykyään vähän vanhempana ja viisaampana mä oon niin paljon rohkeampi kuin ennen. Mä laitan reilusti pinkkiä, violettia tai punaista huulipunaa, leikkasin hiukset lyhyeksi ja puen mitä tykkään, enkä mieti niinkään mitä muut ajattelee. 

27 on just hyvä ikä! :)

Suorittajasta menestyjäksi?

Myönnetään, minä olen sellainen suorittaja-tyyppi. Yksi elämänajatuksistani on menestyä. Ei välttämättä rahallisesti, en haaveile tulevani miljonääriksi tai yritysjohtajaksi. Haluaisin menestyä niin, että mielestäni saavuttaisin elämässä lopulta ne asiat mitkä halusinkin. Mä olen kuitenkin äärettömän huono tässä tasapainottelussa. Mulla on tapana suorittaa, suorittaa ja suorittaa niin kauan, että ei vaan jaksa.

Sitten kun ei enää jaksa, tuntuu ettei huvita nousta sängystä tai ei huvita kirjoittaa tai ottaa valokuvia. Aikamoisella aaltomeiningillä siis mennään. Millonkohan mä alan toimimaan sen ajatuksen mukaan, että saavuttaisin tuloksia paremmin, jos etenisin koko ajan tasaisesti?

"Menestyjä lepää silloin, kun suorittaja stressaa"

Sattuipa tällä viikolla silmiini Pippa Laukan artikkeli Helsingin Sanomien sivuilla. Mä samaistun tuohon artikkeliin vahvasti, pelottavan vahvasti. Tunnustan, että joskus tuo ajatus täydellisyydestä stressaa ja ahdistaa. 

Olen kunnianhimoinen, töissä haluan tehdä työni hyvin, kehittyä ja olla asiantuntija. kahdeksan tuntia työtä, viitenä päivässä viikossa. Työpäivän jälkeen, kun tulen kotiin: ah ihana lepohetki! Eiku... 

Työpäivän päälle olen vielä äiti, vaimo, bloggaaja... Bloggaan vain ja ainoastaan harrastuksena, se ei ole mulle työ, mutta joskus mä sanon sen olevan työtä, nimittäin tällaisella harrastelijallakin bloggaamiseen menisi helposti se toinen työpäivä vielä varsinaisen työn lisäksi. Harmi vaan, ettei se useinkaan tarkoita kaksinkertaista tilipussia! :)

On joskus vaikea hyväksyä sitä, että itsellä saattaa olla vähemmän aikaa käyttää bloggaamiseen kuin toisilla, mutta sekin on valintakysymys usein. En usko olevani koskaan valmis luopumaan varsinaisesta työstäni bloggaamisen takia, vaikka se joskus tulisikin mahdolliseksi. En usko sen sopivan mun luonteelleni, luulen että siinä kohtaa ajattelisin 24/7 blogijuttuja somea ja stressaisin vieläkin enemmän. Niin, jos joku vielä kuvittelee, että ammatikseen tai edes harrastuksekseen bloggaavat liihottavat vain erilaisissa pressitilaisuuksissa ja nappaavat sieltä pari valokuvaa, jotka julkaisevat instassa ja raha kilahtaa tilille, niin harvemmin se näin menee.

Työn ja blogin ohella haluan ensisijaisesti olla hyvä äiti ja vaimo, ne menevät sen uralla menestymisen edelle. Kuitenkaan ura ja perhe eivät ole toisiaan poissulkevia, mutta niiden välillä täytyy käydä aikamoista tasapainottelua, jotta molemmissa onnistuu. 

"Tulevaisuudessa pärjäävät parhaiten ne, jotka osaavat levätä ja antaa itselleen armoa."

Tässä postauksessa kuvatut asiat on mulle arkipäivää, minun elämää. Luulen, että aika moni voi samaistua tekstiin, sillä nykyään työ- ja perhe-elämä vaatii ehkä erilaisia asioita kuin ennen. Eikä se toki ole pelkästään huono asia.

Kuitenkin tuo Pippa Laukan artikkeli antoi mulle ajattelemisen aihetta sen suhteen, miten hallita tätä pakettia, tasapainottelua kaiken lomassa ilman, että olisin hermoraunio. Jos mä muistaisin levätä myös silloin kun ei niin paljon väsytä ja voimia tuntuu olevan vaikka muille jakaa, en ehkä kärsisi ajoittain niin totaalisista romahduksista. Jyrkkien nousujen ja laskujen sijaan elämä olisi kenties tasaista nousua?

Stressi näkyy itselläni unettomuutena ja siitä johtuen väsymyksenä ja kärttyisyytenä, eikä se kyllä kuulosta siltä menestyjältä, joka haluaisin olla. Haluan olla energinen, innokas ja lempeä menestyjä, vaikka se tarkottaisikin joskus sitä, että yksi blogipostaus siirtyy seuraavaan päivään kun menen ennemmin nukkumaan. ;)

Ps. Lainatut kohdat on just sieltä Laukan artikkelista poimittuja, käykää oikeasti lukemassa ajatuksella!

Meidän perhe lehdessä

Vitsit miten kekseliäs otsikko! Heh!

Kesällä sain viestiä Meidän perhe -lehden toimittajalta. Hän kysyi perheemme kiinnostusta avata arkeamme heidän ruuhkavuosista kertovassa jutussa. Pienen neuvottelun jälkeen päädyimme suostua juttuun.

Ruuhkavuodet on varsin ajankohtainen aihe meidän elämässä ja monesti sitä aihetta on käsitelty täällä bloginkin puolella. Blogin ansiota itse asiassa onkin, että meitä kyseiseen juttuun pyydettiin.

Hieman tietenkin jännitti lähteä mukaan juttuun, vaikka toisaalta omalla nimellä ja naamalla tätä blogiakin kirjoitan. Pelkäsin leimautuvani nuoreksi ja laiskaksi äidiksi, jolla on vain avulias mies. :D

Lokakuun numero on nyt siis ilmestynyt ja hieman tuntuu hassulta katsoa itseään lehdestä ja lukea omia ajatuksiaan lehden sivuilta. Olin myös hyvin hämmentynyt miten iso koko juttu oli, siis pari aukemaa! Huh! Toki jutussa esiintyi muistakin perheitä, mutta kuitenkin. Oliko teistä jo joku ehtinyt bongaamaan meidät lehden sivuilta?

Hassulta tuntui myös kun valokuvaaja tuli tänne meidän kotiin ottamaan kuvia. Onneksi kuvaaja oli todella mukava ja ammattitaitoinen, joten kuvaukset sujuivat rennoissa tunnelmissa. Alisakin nautti kuvattavana olemisesta ja noudatti hyvin annettuja neuvoja.

Oli varsin hauska kokemus ja kiitänkin siitä myös teitä! Ilman teitä ei olisi tätä blogia eikä näitä uusia kokemuksia! <3

Löysin itseni uudelleen

Naimisiin meno kannattaa! 

Pitkästä pitkästä pitkästä aikaa mulla on ollut ihan todella hyvä fiilis itseni kanssa. Tuntuu kuin jostain pölykerroksen alta olisi noussut ihan uusi tyyppi!

Tällä viikolla olen pukenut joka päivä korkkarit, pukeutunut jopa mekkoihin, laittanut huulipunaa... Lisäksi shoppailin uusia vaatteita itselleni ja ihan vain itselleni... Hyvin hyvin hyvin epänormaalia mulle, joka yleensä kuljen vanhoissa virttyneissä vaatteissa. Toki silläkin on varmasti vaikutusta, että olen lähiaikoina ostanut kahdet uudet korkkarit, jotka ovat todella hyvät jalkaan, niillä kävelee siis ihan mielellään.

En yleensä jaksa erityisemmin panostaa siihen miltä näytän, yleensä en edes jaksa erityisemmin ajatella sitä. Joskus on kuitenkin ihan paikallaan tehdä muutakin kuin harjata hiukset ja sipaista ripsiväriä.

Muutos ei jäänyt huomiotta, sillä töissä sain muutaman positiivisen kommentin aiheeseen liittyen. Totta kai se tuntuu mukavalta. Vaatteiden ja meikin sijaan uskon kuitenkin enemmän vaikutusta olevan sillä, että tunnen itse oloni hyväksi. Kenties hymyilen enemmän ja kuljen selkä suorassa. Jännä juttu miten suuri vaikutus juuri niillä asioilla on. Kun mun on hyvä olla, se näkyy myös ulospäin.

Tällä viikolla olen ehtinyt iltaisin vähän loikoilemaankin ja rentoutumaan. Illalla kynttilänvalossa nautittu viinilasillinen rentouttaa mukavasti. Väsymys alkaa hiljalleen hieman laskemaan ja ensi viikolla voisinkin kirjoitella teille mitä kaikkea loppu vuonna onkaan tulossa!

Huh, mä aion todellakin nyt nauttia tästä "kiireettömyydestä" ja hyvästä fiiliksestä. Nyt tosin on aika alkaa valmistella Alisan huomisia 3v syntymäpäiviä. ;)

Mukavaa viikonloppua, ehkä palailen tänne synttäritunnelmissa vielä viikonloppuna! <3

Epätoivon hetkellä

Elämä muistuttaa joskus yhtä suurta mustaa aukkoa. Jokainen valittu polku tuntuu päättyvän umpikujaan ja tekisi mieli luovuttaa. Elämällä ei ehkä ole suuntaa ja ahdistaa.

Mullakin on elämässä ollut sellainen vaihe. Vaihe, missä oli jatkuvasti paha olla. Hetken todella tuntui, että olen niin pahasti umpikujassa, etten koskaan pääse pois. Nyt kun mietin tuota aikaa, en edes pysty kunnolla muistamaan kaikkea, niin tehokkaasti mieli on kätkenyt ikävät asiat syövereihinsä. Ihan kuin olisin ennen elänyt täysin sumussa.

Nyt kun tänään mietin mun elämää, olen saanut paljon niitä asioita, joista ennen vain haaveilin. Tai oikeastaan en edes uskaltanut haaveilla näin paljosta.

Istun lastenhuoneen lattialla ja nauran katketakseni isän ja tyttären leikeille. He hassuttelevat ja pölhöilevät omia juttujaan, kuten niin usein muulloinkin. Nauran onnesta, upea lapseni ja ihana mieheni, miten olenkaan ansainnut kaiken. Entinen on vain tumma läikkä menneisyydessä.

Jos sinulla on just nyt synkkä vaihe elämässä ja jokainen tie tuntuu umpikujalta. Haluan vain sanoa, älä lakkaa uskomasta parempaan huomiseen. Vaikken ole uskovainen, haluaisin uskoa, että meille jokaiselle annetaan juuri sen verran kuin jaksamme kantaa. Se on oikeastaan aika lohduttava ajatus, vaikka sillä mustimmalla hetkellä ei ehkä pysty käsittämään taakan suuruutta ja se tuntuu kohtuuttomalta.

Älä pelkää tehdä isojakin ratkaisuja, jos sitä kautta on mahdollista päästä pois umpikujasta.

Mä tein aikoinaan todella isoja ratkaisuja elämässä, käytännössä käänsin ihan kaiken ylösalaisin, aloitin tyhjästä ja pohjalta. Tänään mä voin sanoa, että ne isot ja pelottavat muutokset oli tämän kaiken arvoisia.

En ole rikas, en menestynyt, en mitenkään erityinen. Oikeastaan todella tavallinen ja elän todella tavallista elämää, mutta kaiken sen synkkyyden ja ikävien asioiden jälkeen se tavallinen elämä tuntuu pirun hyvältä. Mun onnellinen ja tavallinen elämä.

Koska olen käynyt siellä pohjalla, en todellakaan peittele onneani, nyt kun sen olen saanut. Ei onnea mun mielestä pidäkään peitellä, kyllä tässä maailmassa ihan tarpeeksi on sitä kurjuutta.

Jos juuri nyt on huono vaihe elämässä, haluan vain sanoa, että siitä voi selvitä. Yhtenä päivänä hymyilet jälleen, olet onnellinen. <3

Mutsikoodi

Työpäivä on ohi. Tulen suoraan kotiin. Kotiin jossa on hiljaista. Ei kiljahduksia, ei juoksuaskelia. Lapsi on lomailemassa mummilassa. Ah, lapsivapaa.

Koko päivän töissä mietin menisinkö shoppailemaan yksin vai kenties terassille ja ulos syömään. Ihan mahtavaa päästä vähän tuulettamaan päätä lapsiperhearjen keskellä!

Jäi haaveeksi mansikkamargaritat tällä(kin) kertaa!

Kotona uhraan pari minuuttia pyykkihuollolle ja astianpesukoneelle. Lepäilen sohvalla, ihanaa vain olla!

Googlailen ravintoloita ja viestitän Samulille kyselyä illasta. Terassi, ruokaa, meri, ah miten romanttista siitä tulee!

Hiljalleen huomaan, miten nuokun sohvalla, jos vain ihan hetkeksi ummistan silmät? Samuli tulee kotiin, haukottelen. 

Kerran. Toisen. Kolmannen.

Romanttinen ravintolailta vaihtuu noutopizzaan. Pizzan jälkeen väsymys ottaa vallan ja siirryn suihkun kautta sänkyyn. Ennen kymmentä. Edes arkena en mene nukkumaan niin ajoissa.

Mietin pientä murustani, miten onkaan jo ikävä. Onneksi aamulla nähdään! Melkein toivoisin, että hän olisi siinä nukkumassa. Poikittain. Kuten edellisyönä. Jolloin toivoin, että olisin saanut nukkua rauhassa.

Mikä siinä onkin, että tämä tapahtuu lähes joka kerta kun lapsi on pois kotoa. Tuntuu kuin juuri sinä päivänä iskisi sitten se totaalinen väsymys. Onko tämä jotenkin sisäänrakennettu meihin äiteihin?

Hei koodaaja, miksi teet meille äideille näin? Ihan joka kerta!

Mekko nurinperin

Meillä oli tällä viikolla päiväkodin kevätjuhla. Odotin kevätjuhlaa innolla, lapset olivat taas harjoitelleet hienoja esityksiä meitä vanhempia varten. Haikeuttakin oli ilmassa, sillä osa lapsista lähtee syksyllä eskariin ja ihana päiväkotiryhmämme tulee hajoamaan.

En uhrannut hirveästi ajatusta sille, mitä kevätjuhlaan puetaan päälle, niinpä kaivoin yhden vanhan neulemekon Alisalle ennen juhlaa. Meillä oli hieman hoppu, koska olimme kotona vasta viideltä ja kuudelta piti taas olla päiväkodilla, toki meiltä ei ole kuin muutamien minuuttien matka päiväkodille.

Alisa puki mekon ja neuleen itse päälle ja lähdimme kohti päiväkotia. Päiväkodille päästessä riisuimme neuleen pois ja lapset lähtivät valmistautumaan esityksiinsä. Teemana juhlassa oli tietenkin Suomi 100-vuotta ja luvassa oli esimerkiksi vanhoja kansanlauluja.

Istuimme Samulin ja äitini kanssa pienen päiväkodimme "olohuoneessa" penkeillä kun pienet esiintyjät astelivat estradille. Ensimmäiset laulut raikasivat ja katselin Alisaa ja mietin, että mekko näyttää jotenkin erilaiselta ja oliko siinä tosiaan napit edessä. Tässä kohtaa en vielä tajunnut mitään!

Vasta istuessamme kahvipöydässä äitini huomasi, että Alisan mekko oli

VÄÄRINPÄIN! 

Ei sentään saumat nurinpäin, mutta napit olisi pitänyt olla takana ja rusetin edessä. En tiedä huomasiko kukaan asiaa, mutta voi jukra mua hävetti! Olisin voinut vajota maan alle huomattuani asian. Vuoden mutsi täällä hei!

Mutta mitä voikaan odottaa äidiltä, joka samana päivänä kulki töissä paitaa koristaen iso kahvitahra, jonka senkin huomasi äitini kivasti vasta kotona. Noh, ei se ole kai niin vakavaa, kaikenlaista sattuu!

 Ei mennyt niin kuin Strömssössä, ei todellakaan!

Joko teillä on vietetty kevätjuhlia? Koulujen kevätjuhlat taitavat ainakin olla vielä edessäpäin. Katsokaa te nyt kuitenkin juhliin lähtiessänne, että mekot on oikein päin ja paidat puhtaat! :D

Ps. Anteeksi ihan superhuonot kuvat, jouduin vähän rajailemaan ja peittelemään muita lapsia ja näköjään sisällä otetut ja vahvasti zoomatut kuvat eivät sykähdytä muutenkaan laadullaan... Halusin kuitenkin jakaa tämän kömmähdykseni teidän kanssa asiaan kuuluvien kuvien kera...:D

Päivä jolloin inhosin itseäni

Mä olen lihonut. Mä tiedän sen ja mä näen sen. Kymmenen liikakiloa hiipi varkain. En antanut sen niinkään haitata, farkut vaihtui legginseihin. Olin itselleni armollinen, enhän minä ennenkään ollut välittänyt pahemmin miltä näytän.

Tuli jälleen kevät ja lämmin olisi tehnyt mieli pukeutua vähän kevyemmin, ei kaapuihin. Milläs pukeudut kun koko vaatekaapin sisältö oli vaihtunut varkain muistuttamaan munkkiluostarin kaapuvarastoa.

Vaikka olen äiti ja pyöreä nii kyllä minä haluaisin näyttää naiselta. Vaikka Samuli ei koskaan ole pienimmälläkään sanalla tai eleellä viitannut painooni, haluan minä hänen silmissään kuitenkin näyttää edes joskus nätiltä. Siis omasta mielestäni nätiltä.

Tuli päivä kun seisoin vaatekaapin edessä alusvaatteissa ja yritin etsiä jotain puettavaa. Siitä ei vain tullut mitään, koska inhosin niin suuresti itseäni ja sitä kautta ihan kaikkea sitä mitä puin päälleni.

Päätin jälleen kerran, että nyt on aika laihduttaa. Ja joo, varmasti se olisikin hyvä, jo ihan terveydenkin takia. Mutta totuuden nimissä, juuri sillä hetkellä siitä ei ollut mitää apua, minuutissa kun ei voi laihtua.

Pahimmalta tuntui seistä siinä itseään inhoten kun oma lapsi seisoo vieressä. Oli pakko työntää se kaikki oma paha olo pois, tyttärelleni en halua sitä oman kehon inhoamista tartuttaa. En halua hänen oppivan sellaista. Hän on kaunis, täydellinen.

Sitten päätin, nyt riittää. Puin vaatteet, meikkasin ja laitoin hiukset. Tänään en voi olla laihempi, kauniimpi, kiinteämpi... Tulevaisuudessa voin vaikka olla, jos teen töitä sen eteen, mutta en aio käyttää siihen kuluvaa aikaa itseni inhoamiseen. Haluan pitää itsestäni myös tällaisena kuin olen nyt.

Sinä päivänä viihdyin kameran edessä paremmin kuin aikoihin. Ja sen näkee myös tämän postauksen kuvista, näin montaa kuvaa en ole julkaissut itsestäni piiiiiiiitkään aikaan. 

Siitä päivästä tuli päivä jolloin päätin taas rakastaa itseäni.

Se on päivästä kiinni

Viime aikoina olen entistä enemmän huomannut, että mun mielialat vaihtelee vähän päivän mukaan. Toisena päivänä saatan olla todella tarmokas, toisena päivänä ihan rättiväsynyt.

Sinänsä vähän hassua, ettei viikonpäivällä ole merkitystä, joskus saatan olla väsynyt alkuviikosta ja pirteä loppuviikosta, joskus taas päivastoin. Yöunillakaan ei tunnu olevan yksiselitteistä merkitystä, sillä joskus jaksaa lyhyemmillä unilla ja joskus taas väsyttää hyvienkin yöunien jälkeen.

Sen verran olen kuitenkin oppinut ennakoimaan, että niinä hyvinä hetkinä koitan jaksaa tehdä enemmän kotitöitä. On huomattavasti helpompaa hyvänä päivänä pestä pari koneellista pyykkiä, kuin huonona päivänä edes sitä yhtä. Yritän kuitenkin opetella siihen, etten kerralla huhkisi itseäni aina ihan piippuun ja sitten kärsisi väsymyksestä. Yllättävän vaikeaa!

Keskellä kiireisiä vuosia, huomaan sillä väkisinkin olevan vaikutusta myös parisuhteeseen. Ei meillä todellakaan mitään kriisiä ole, mutta välillä illalla sitä huomaa, miten vähälle aika toisen kanssa on jäänyt tai miten vähän sitä on tullutkaan toista huomioitua. Myönnän, että juuri tällä hetkellä tuntuu, että iltaisin istun ihan liikaa nenä kiinni koneessa, enkä muista kysyä toiselta juuri mitään. Se ärsyttää. Siksi yritän löytää tähän kaikkeen sellaisen rytmin, että aikaa jäisi taas tuolle miehellekin. Iltaisin huomaan miettiväni sängyssä, että johan tässä on ikävä ollutkin, kun muutama päivä on mennyt kutakuinkin läpsystä vaihtaen ja aamulla pikaisien hyvää työpäivää -toivotusten jälkeen molemmat omille teilleen.

Lähestyvä kesä ja valo antavat kyllä paljon anteeksi, tuntuu kuin illat olisivat yhtäkkiä pidentyneet ja aikaa on ihan eri tavalla. Yritänkin hyödyntää sitä painamalla Samulin poissa ollessa illalla pitkään blogijuttuja, että voisin höllätä niinä iltoina kun olemme molemmat kotona.

Mä olen myös huomannut, miten toimiva arki on tiimityöskentelyä, toinen kun ei jaksa, toinen kannattelee. Keskellä yötä iskee oksennustauti tai lapsi pissaa sänkyyn tai sattuu joku muu härdelli. Ne on just niitä hetkiä kun miettii, että onneks tuo toinenkin on yhtälailla tässä mukana.

Ja kas näin, väsymyksestä, valosta ja kotitöistä päästiin sujuvasti syvälliseen parisuhdepohdintaan. Nyt on ehkä hyvä lopettaa, ennen kuin alan enemmän ratkomaan esimerkiksi maailman rauhaan liittyviä kysymyksiä tai muuta syvällistä.

Terveisin yksi tuulella käyvä. Joskus hyvällä tuulella ja joskus pahalla tuulella! <3

Pelon hetkiä ostoskeskuksessa

Kello lähestyy neljää iltapäivällä. Kannan ostoskasseja, olen shoppailemassa neljättä tuntia. V*tuttaa. Samulin piti käydä pikaisesti parturissa, ilman ajanvarausta. Siitä on nyt reilu kolme tuntia. Aina niitä miehiä saa odottaa, kiroan. En viitsi poistua enää kauppakeskuksesta, koska ulkona on

kylmä ja sataa. Olen kierrellyt Kauppatorilla ja sen ympäristössä kylliksi.

Päätän istahtaa keskusaukion portaalle, paikallisen nuorison tapaan. Paikalle tupsahtaa myös tuttu tyttö kotiseudulta, vaihdamme kuulumisia kunnes hän rientää eteenpäin ja itse katsahdan kännykkää, jonka akku on loppumaisillaan. Päätän istua vielä kymmenen minuuttia ja lähteä sitten kadulle kohti autoa,  arvioin että Samuli voisi tuolloin olla valmis.

Koska en voi näppäillä puhelinta, katselen ohi käveleviä ihmisiä ja mietin, että tänään on paljon ihmisiä liikkeellä. Nuoria, pariskuntia, perheitä... Huomioni kiinnittyy kovaa vauhtia lähestyvään poliisikaksikkoon ja heidän seurassaan olevaan vartijaan. Olen infon vieressä ja näen heidän tutkivan kameroita. Mietin, että varmaan etsivät jotain myymälävarasta.

Poliisit kuitenkin pälyilevät todella kummallisesti pitkin keskusaukiota ja puhuvan radioon kiivaasti. Ensimmäistä kertaa mielessä käy, että onkohan tässä jotain vakavampaa, sen verran epänormaali ja poikkeuksellinen tilanne on.

Toinen poliiseista kävelee ohitseni ja kuulen hänen sanovan jotain, että jos tällainen epäily on, pitää kaikkien partioiden tulla sisälle ja etsiä.

Kaikkien partioiden? Siis onko niitä täällä useampia? Mitä ihmettä nyt tapahtuu! Poliisien toiminta herättää myös muidenkin kiinnostusta. Mietin vain mielessäni, että kai poliisi kehottaisi poistumaan paikalta, jos tilanne olisi sellainen? Mutta joku tässä nyt mättää.

Olen keskellä sitä ostaria, joka uloskäynnille on yhtä pitkä matka. Jos joku haluaisi räjäyttää pommin, paikka olisi varmaan juuri se. Mielessä käy sata asiaa. Laitan Samulille pari viestiä. Päässä jyskyttää, että nyt on paras lähteä ulos, toisaalta taas, olisiko sekään turvallista? Olisiko turvallista poistua suoraan kävelykadulle?

Päätän kuitenkin lähteä ulos, uutiset maailmalta ovat tehneet tehtävänsä, toisaalta on sitä kauppakeskuksissa sattunut kaikenlaista ihan Suomessakin. Rauhallisesti kävelen ulko-oville ja kaukaa nään, että ulkona seisoo kaksi poliisia vartiossa. Kun pääsen oville, molemmilla puolin on parkissa poliisimaijat. Pian näen lisää poliiseja ja poliisiautoja. Nyt olen jo aika varma, että mistään juoksukaljoista tuskin on kyse. Olo on kuitenkin epätodellinen.

Pääsen turvallisen matkan päähän, vaikka olen koko ajan odottanut, että selkäni takana jysähtää. Pääsen auton luo. Puhelimen akku näyttää yhtä prosenttia, saan kuitenkin laitettua Samulille viestin. Taas menee poliisiauto pillit päällä. Kohta toinen.

Äskeinen suuttumus unohtuu kun näen tutut kasvot kävelevän kohti. Ajamme Samulin kanssa läheiselle liikenneasemalle ja edelleen kuuluu hälytysajoneuvojen pillit. Yritän etsiä netistä tietoa, en löydä mitään. Siskoni laittaa viestiä muissa asioissa ja tekstaan, että olemme tulossa ja kummastelen äskeistä episodia.

Myöhemmin kuulin, että poliisit etsivät puukon kanssa heilunutta miestä ja koko kortteli oli eristettynä. Toisaalta helpottavaa, ettei kyse ollut mistään terrori-iskusta. Kummallinen olo koko jutusta kuitenkin jää, olin ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa mietin, että mitenköhän mun käy. Vaikken missään kohtaa siis missään vaarassa ollut, en edes nähnyt ketään puukon kanssa. En mä edelleenkään suostu mitään pelkäämään, mutta mietin vaan, että eihän sitä koskaan tiedä mitä milloinkin käy.

Ensimmäistä kertaa ikinä, olin tällaisessa tilanteessa ja kyllähän se pelotti. Vaikka lopulta kenellekkään ei onneksi mitään käynyt. Oletko joskus ollut samankaltaisessa tilanteessa, mietitkö miten käy, pelkäsitkö?

Toivottavasti tämä viikko on vähän rauhallisempi! :)

Älä sitten vaan polta itseäsi loppuun!

Älä sitten vaan polta itseäsi loppuun!

Lause jonka olen kuullut todella usein niin rakkaan mieheni suusta kuin äitinikin.

Mulla on nykyään hassu tapa kerätä itselleni kaikenlaisia hommia ja juttuja. Olen mukana monessa asiassa ja mun harrastukset kieltämättä vie paljon aikaa. Uusina juttuina nyt luottamustehtävät urheiluseurassa (joskus sanoin, ettei enää ikinä ja nyt taas!) sekä aktiivisempi osallistuminen meidän blogiyhteisöön ja sen kehittämiseen. Jos Samulilta kysytään, mulla on hommia ja tehtäviä yhden naisen tarpeisiin ja vähän yli.

Miksi ihmeessä mä aina haaveilen lisähommista?

Yhtenä viikonloppuna leipoessani vähän kiireellä, totesin vahingossa ääneen, että joku pitopalvelusysteemi vois olla siistiä, pitäisköhän alkaa. Rakas mieheni katsoi minua silmät säikähdyksestä suurina ja sanoi arasti, että voisinko toistaiseksi unohtaa homman, sillä mulla on jo aika monta hommaa.

Hommia on paljon ja kieltämättä välillä väsyttää. Tällä hetkellä teen kuitenkin oikeastaan pelkästään mieleisiä asioita, nautin niistä asioista mitä teen. Toisaaltahan se on hirveän hyvä tilanne! Mulla on jo pitkään ollut se asenne, että jos joku asia aiheuttaa enemmän mielipahaa kuin -hyvää, siitä on aika luopua. Aina kun olen toooodella väsynyt, käyn keskustelua itseni kanssa, miksi olen väsynyt ja olenko niin väsynyt, että olisi aika luopua jostain. (Demonstroin tätä keskustelua Samulille yhtenä päivänä ja hän piti minua vähän pimeänä... miksiköhän...? ;)) Juuri nyt kuitenkin tuntuu, että kaikki tekemäni asiat ovat ehdottomasti positiivista energiaa tuovia ja kenties juuri siksi jaksankin yleensä ihan hyvin, vaikka työmäärä ulkopuolisen silmin saattaa vaikuttaa suurelta.

Jossainmäärin mä myös uskon, että kaikki tämä tekeminen kantaa hedelmää. Oli sitten mielihyvää, uusia kontakteja ja suhteita, elämänkokemusta, kokemusta erilaisista asioista. Voiko näistä jutuista toisaalta olla mitään haittaakaan, tuskinpa ainakaan niin kauan kun ei vain polta itseään loppuun..:)

Siitä huolimatta, että mä olen touhuava elohiiri, olen onneksi pystynyt joskus ottamaan vähän iisimminkin ja lepäämään, joka toisaalta on tärkeää. Monesti kuitenkin koen, että olen parhaimmillani pienessä touhussa ja kiireessä, kunhan tosiaan muistan levätä säännöllisesti.

Nuorempana muistan kuinka aina valitin äidilleni, kun hän tuntui olevan monessa asiassa mukana ja kaikissa meidän harrastuksissa jossain roolissa. Äiti teki kauheesti kaikkea meidän harrastamisen eteen ja mä mietin, että musta ei kyllä ikinä tuu tommosta. Ja tässä mä nyt oon, vähän kaikessa mukana! :D 

Ehkä on ihan hyvä kuitenkin, että joku joskus muistuttaa:

Älä sitten vaan polta itseäsi loppuun!

PS. Kuvista kiitos rakkaalle siskolleni, jonka blogi muuten löytyy täältä: Äiti on vähän väsynyt.

Omanlainen erilainen

Mulla on usein tunne, etten kuulu mihinkään. Olen outolintu, vaikka olenkin ihan vaan tavallinen. Olen ulkopuolinen. En törmää kovinkaan usein ihmisiin, joiden kanssa tuntisin täyttä yhteenkuuluvuutta. Ei sillä, erilaisuus on rikkaus ja niin edespäin, joskus vaan vituttaa perustella omia harrastuksiaan, kiinnostuksen kohteita tai muita toisille ihmisille. Perustella sitä, että tällainen minä olen.

Myönnetään, monet mun harrastukset, etenkin kilpaa ajaminen eivät tunnu olevan niitä yleisesti naisille hyväksyttyjä harrastuksia. On hassua joutua perustelemaan omaa harrastustaan muille, etenkin kun mulle se on ihan tavallinen harrastus ja mulla on monia naispuolisia kavereita lajin parista.

Usein kyselyt ja utelut ovat hyväntahtoisia ja vastaan ja kerron mielelläni harrastuksestani ja taustastani. Joskus tilanne on kuitenkin ihan päinvastainen. Muistan kun varhaisteininä toinen tyttö väitti mun valehtelevan autoharrastuksesta, että olisin poikien mielestä magee. Ou jee. Nyt reilu kymmenen vuotta vanhempana mä oon tajunnut, miten totaalisen väärässä se mimmi oli, monet miehet nimittäin ovat vuosien aikana vaan säikähtäneet kyseisen harrastuksen tullessa puheeksi. 

Onneksi vakka lopulta löysi öljyä ja pärinää pelkäämättömän kantensa.

Kummallisuus ei lopu harrastuksiin, tuntuu että lempisarjani, -elokuvani, -kirjani ja -musiikkini ovat välillä muiden mielestä perin kummallisia tai erikoisia. Ala-asteella kaverit kuunteli Britney Spearsia tai Bäkkäreitä, mä tykkäsin iskelmästä. Ei kovin katu-uskottavaa todellakaan.

Jos teininä en ollut se tavallisin, ei se radikaalisti ole muuttunut näin äitinäkään. Myös äitinä olen joku omituinen outolintu, etten juurikaan ole löytänyt ns. mammakavereita, tuttuja ja kavereita kylläkin, ei siinä mitään. Uskon, etten halua kovin helposti tutustua syvemmin uusiin ihmisiin, koska pelkään taas tuntevani itseni oudoksi.

Kaikenkaikkiaan mä olen aina halunnut seistä mun mieltymysten ja harrastusten takana ylpeänä. Joskus kuitenkin ympärillä ollut paine on pakottanut piilottelemaan niitä todellisia mieltymyksiä ja olen yrittänyt mukautua enemmän siihen yleisesti hyväksyttyyn malliin. Onneksi mua on siunattu suhteellisen hyvällä itseluottamuksella, joka etenkin nykyään suodattaa monet asiat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Nuorempana ivalliset sanat ja se tietty katse loukkasi ja sai mut häpeämään omaa itseäni.

Yhtenä iltana kysyin Samulilta, että eikö häntä haittaa, että olen omituinen. Vastaukseksi sain, että olen juuri paras, koska olen vähän erilainen kuin muut.

Tärkeintä ei ehkä olekaan olla yleisesti hyväksytty ihminen, oikeastaan se riittää, kun joku hyväksyy juuri sellaisena kun on. Omanlaisena erilaisena.

Onko teissä tai teidän elämässä jotain sellaista, minkä takia koette olevanne toisten mielestä erikoinen? Entä oletteko joutuneet perustelemaan näitä asioita usein muille?

Mä hengitän

Pitkästä aikaa taas tosi henkilökohtaista tekstiä luvassa.. 

Puhutaan välillä siitä, mitä täällä taustalla on oikeasti tapahtunut viime aikoina. Blogissa tämä kaikki ei ole niinkään näkynyt, eihän sitä ole nähneet edes kovin monet ihmiset ympärilläni. Mulla on tapana viimeiseen saakka peittää ikävät fiilikset ja näyttää ulospäin iloiselta ja jaksavalta.

Loppuvuosi ja tämä alkuvuosi ovat olleet todella raskasta aikaa. Oma osansa on ainaisella pimeydellä ja synkkyydellä. Kun päivät on töissä, aamulla on pimeää lähtiessä ja iltapäivällä kun pääsee kotiin, on jo ollut pimeää. Totta kai sekin on väsyttävää.

Olen ollut uupunut ja väsynyt, kuten kenties monet äidit on. On kuitenkin raskasta olla aina väsynyt. Niin väsynyt, ettei se mene edes nukkumalla ohi. On ollut kuitenkin pakko jaksaa. Pakko jaksaa työt ja kotityöt, pakko jaksaa olla äiti. Toki on ollut "pakko" myös blogata. Jälkeenpäin ajateltuna on ollut hyvä, että on ollut "pakko" tehdä kaikkea, se on pitänyt minut edes jotenkuten raiteillaan. Asiat ovat tulleet hoidetuksi, olen vain ollut itse ihan rikki.

Sisälläni on ollut tyhjää. Jos joku on kokenut sen tyhjyyden niin tietää miten ahdistavaa se on. Olisi tavallaan helpompi sanoa, että joku asia esimerkiksi parisuhteessa, työssä. taloustilanteessa tai jossain muussa painaa ja ahdistaa, mutta jos kaikki tuntuu olevan hyvin ja silti tuntee tyhjää, se on kamalaa.

Aikansa sivusta seurattuaan ja puolestani murehtien Samuli alkoi patistaa minua lääkäriin. Olisihan tälle kaikelle löydettävä jokin syy. Jokin syy, miksi toinen on koko ajan kuin varjo itsestään.  

Pääsinkin hyvin nopeasti verikokeisiin. Mitään suurta mullistusta sieltä ei onneksi löytynyt. Muutama arvo oli ohi viitearvojen ja niitä seurataan nyt kevään mittaan. Sekin, että asiaa tutkittiin ja pääsin puhumaan jonkun kanssa auttoi, sain lääkäriltä hyviä neuvoja kuinka edetä ja käskyn varata aika heti jos uupumus jatkuu.

Viimeisen kuukauden ajan olen yrittänyt syödä terveellisemmin kuin aikaisemmin ja sillä on ollut merkittäviä vaikutuksia, samoin runsaalla veden juonnilla. Olen kirjannut syömisiäni ylös ja huomannut, etten esimerkiksi saa rautaa tarpeeksi. Lääkärikin epäili tätä yhdeksi syyksi uupumukseen. Se on kuitenkin onneksi helppo korjata.

Nyt kun keväinen aurinko alkaa pilkistelemään ja illallakin on jo valoisampaa, olen kuin herännyt uudestaan henkiin. Tyhjyys sisälläni on poissa ja mun on parempi olla. Tajusin, että välinpitämättömyys itseäni kohtaan sekä huonot elintavat aiheuttivat mulle suuren osan siitä pahasta olosta. Nyt alkaa hiljalleen matka kohti parempaa. Hiljalleen siksi, että haluan muutosten olevan pysyviä. Liikuntaakin me on koitettu lisätä, kuten pieniä kävelylenkkejä silloin tällöin kauniissa säässä. 

Viimeinen viikko on ollut mulle tärkeä levon kannalta, sillä viikonloppuna äitini ja isäni olivat meillä koko viikonlopun muuten vaan. Saimme Samulin kanssa käydä elokuvissa ja aamulla nukkua pidempään. Nukuin paremmin kuin aikoihin ja aamulla nautin kahvista sohvalla kun äitini oli jo touhunnut vaikka mitä. Tällä viikolla Samuli ja Alisa ovat kotona viettämässä talvilomaa, joka tarkoittaa minullekin helpompaa viikkoa. Menen tällä viikolla hieman myöhemmin töihin, koska päiväkotiin ei ole iltapäivällä kiire ja päävastuu kodin hoitamisesta on Samulilla. Ihanaa!

Vaikka syksy ja talvi ottivatkin tänä vuonna kovemmalle kuin aiemmin ja pakotti tarkastelemaan omia elintapojaan, on mahtavaa nyt kuitenkin todeta:

mä hengitän.

Minkä ikäinen pitää vierottaa vanhemmista?

Minkä ikäisenä lapsi tulisi vierottaa vanhemmista? Milloin pitäisi pärjätä elämässä ihan vain itse?

Ei, en puhu Alisasta. Puhun itsestäni.

Soitan äidilleni vähintään joka toinen päivä. Soitan vaikka ei olisi asiaa. Soittelen myös isäni kanssa useamman kerran viikossa. Teen vaikka tikusta asiaa tai sitten sanon vain puhelun aloitukseksi "ei mulla mitään asiaa ollut, mutta..."

En osaa olla soittamattakaan. Nolottaa myöntää näin 25-vuotiaana, mutta kyllä, minä ikävöin välillä vanhempiani. Ikävöin, vaikka välimatkasta huolimatta näemme lähes viikottain. Usein toivon, että äiti ja isä asuisivat meidän lähellä, että voisi iltasella vain poiketa...

Monissa isoissa hankinnoissa juttelen vanhempieni kanssa, haluan heiltä hyväksynnän, vaikka lopullinen päätös tehdään itse. Kun olimme ostamassa asuntoa, halusin ehdottomasti vanhempani mukaan asuntonäyttöön, jotta saisin myös heidän mielipiteen.

Välillä mietin, että pitäisikö minun irtautua enemmän vanhemmistani? Toisaalta, miksi ihmeessä? Haluan olla läheinen vanhempieni kanssa, en halua sellaista, että vierailemme heidän luonaan kerran vuodessa, koska "pakko". En halua etääntyä heistä liian kauaksi, fyysisellä etäisyydellä ei sinänsä ole merkitystä, jos henkisellä tasolla on lähellä.

En halua pakkoaikuistua...

...jos se tarkoittaa vanhemmista etääntymistä.

Olen kyllä itsenäinen ja taloudellisesti riippumaton vanhemmistani, mutta monissa asioissa kaipaan heiltä edelleen neuvoja ja vinkkejä. Ehkä tässä meidän tilanteessa auttaa myös se, että vanhempani eivät ole hanakasti puuttumassa elämäämme negatiivisessa merkityksessä. On helppo pitää heidät lähellä, koska he eivät yritä ohjata tai määrätä elämäämme vaan antavat rauhan itsenäisyydelle ja tarvittaessa antavat tukensa. Tämä saattaisi aiheuttaa ongelmia myös parisuhteessa, jos Samulin ja minun välit omiin vanhempiimme olisi kovin erilaiset. Onneksi kuitenkin Samuli on läheinen myös omien vanhempiensa kanssa niin meillä ei ole koskaan ollut mitään ristiriitoja sen suhteen. Alisan syntymän jälkeen olemme lähentyneet ehkä vieläkin enemmän molempien vanhempien kanssa. 

Joskus havaitsen, että olen vanhemmissani kiinni enemmän kuin monet muut ja silloin tulen yleensä miettineeksi, olenko kenties lapsellinen? Enkö ehkä olekaan niin aikuinen kuin tulisi olla? Mutta kuka sen lopulta määrittää, millainen on oikea aikuinen? Mä olen tällainen aikuinen ja joku toinen on toisenlainen.

Ehkä mä jatkossakin soitan vaikka ei olisi mitään asiaa, joskus kun kuitenkin tulee sekin päivä ettei voi soittaa vaikka haluaisi. Tosin mä luulen et meikämutsi soittelee teräsäitilleen vanhainkodista raihnaisena vanhuksena kun teräsäitini painelee paremmassa kunnossa omassa kotonaan reilu satavuotiaana.

Missä iässä niistä vanhemmista tulisi irrottautua vai tarviiko kokonaan ikinä? ;)

Yhden vuoden tarina

Sait alkusi hieman yllättäen. Tai olinhan minä yrittänyt samaa jo muutaman kerran aikaisemmin. Ne eivät kuitenkaan koskaan jaksaneet kantaa montaa päivää. Jos totta puhutaan, en uskonut sinunkaan elävän montaa päivää ennen kuin intoni jälleen lopahtaisi ja viskaisisin sinut arkistoon piiloon katseilta.

Kun ensimmäistä kertaa kerroin sinusta Facebookissa, en olisi uskonut kuinka monet sinut löysivät. Rakkaat ystäväni tykkäsivät sinusta ja sitä kautta sinut näkivät myös heidän ystävänsä.

Sitten sinusta tykkäsivät myös ihmiset, joita en entuudestaan tuntenut. Se tuntui hassulta, mutta se innosti minua entisestään. Menin hämilleni kun ystävät ja tutut kyselivät sinusta, vähän kuin häpeillen vastasin heille jotain. Sisimmässäni kuitenkin intoilin, hänkin on nähnyt sinut ja kenties pitää sinusta!

Hyvin nopeasti sinusta tuli osa minua. Minun oma juttuni.

Olemme nyt kulkeneet käsikkäin vuoden ja tämä vuosi on antanut paljon. Olen oppinut asioita enemmän itsestäni, olen myös oppinut paljon muita uusia asia. Olen tavannut mahtavia ihmisiä ja saanut ihania mahdollisuuksia.

Olet minulle edelleen tärkeä ja olen löytänyt hyvän tasapainon kanssasi. Olet antanut minulle paljon iloa, vaikka joskus on ollut vaikeitakin hetkiä. Kertaakaan en kuitenkaan ole ajatellut sysätä sinua arkistoon.

Ihan vaan tavismutsi täyttää tänään vuoden. 

Jos kaikki menee kuten toivon, tämä on vasta alkusoittoa meidän tarinalle.

Kiitos sinulle, joka tätä luet, että olet mukana matkassamme. Olet osa tarinaamme. <3