Kuinka usein äiti voi vaihtaa vapaalle olematta huono äiti?

Voiko äiti ylipäätään vaihtaa vapaalle olematta huono äiti? No mun mielestä voi tietenkin. Oikeastaan mä olen sitä mieltä, että äideille tekee ihan hyvää käydä välillä tuulettumassa! 

Joskus kuitenkin mietin, että olenko huono äiti jos käyn ulkona kavereiden kanssa. Keskimäärin käyn ulkona muutaman kuukauden välein. Määrä lisääntyi hieman sen jälkeen kun pari vuotta sitten palasin työelämään. Meillä on työporukan kanssa tapana viettää silloin tällöin aikaa yhdessä ja ehdottomasti haluan noihin illanviettoihin osallistua vaikka olenkin äiti. ;) Meillä on tiimin kesken todella hyvä henki ja varmasti meidän yhteishenkeä on lujittanut se, että vietämme välillä aikaa myös vapaa-ajalla. Toki käyn ulkona myös Samulin ja muiden kavereiden kanssa. Viimeksi vietin hotelliviikonloppua blogikollegoiden kanssa.

***

Mun mielestä juhlimisen tai vapaa-ajan määrä ei sinänsä ole se ydinasia vaan ennemmin se, miten se vaikuttaa lapseen. Meillä yleensä Alisa on isin kanssa kotona, tai sitten isovanhempien luona. Itse käytän todella harvoin alkoholia edes paria viinilasillista enempää, joten yleensä olen heti seuraavana aamuna jo siinä kunnossa, että voin olla Alisan kanssa. Tästä syystä en ole koskaan kokenut ongelmaksi tuota ulkona käymistä, eri asia olisi jos makaisin seuraavana aamuna hirveässä darrassa. Tuolloin olisi varmasti parempi, että Alisa olisi isovanhempien luona. Aina vapaalle vaihtaminen ei todellakaan tarkoita mitään pilkkuun asti yökerhossa tanssimista. Rehellisesti sanottuna en edes muista koska olisin näin tehnyt, mutta ei siinäkään mitään pahaa ole! Itselleni sopii nykyään ajoissa aloitettu ilta ja muutama viinilasillinen, usein viimeistään puoliltä öin olen jo valmis nukkumaan (ei, en alkoholin takia, vaan väsymyksen.;D)

Mun mielestä hyvä äiti muistaa ajatella myös itseään, oli se vapaalle vaihtaminen sitten se hotelliyö, yökerho, viinilasi kotona tai vaikka iltalenkki. Joskus ennen Alisan syntymää kuulin kyllästymiseen asti siitä, kuinka elämä loppuu seinään ja missään ei enää pääse käymään kun lapsi on syntynyt. Ei Alisa ole minua häkkiin lukinnut ja avainta nielaissut. Totta kai elämässä moni asia on muuttunut vapaa-ajankin suhteen, mutta mun mielestä on ollut kiva säilyttää tasapaino myös oman elämän suhteen. Onneksi se on ollut mahdollista.

***

Viikonloppuna tapasin aika monta äitiä ja yhden isän. Kaikki tuntuivat nauttivan vapaaillasta ja ilmeisesti myös kaikkien lapset ihan selvisivät tästä viikonlopusta. Vastauksena otsikossa esittämääni kysymykseen: ei varmaankaan ole olemassa oikeaa määrää. Hyvä määrä riippuu lapsesta ja äidistä, mutta kyllä mä silti kannustan ajattelemaan joskus ihan vaan itseään ja ottamaan sitä vapaata aikaa, jos vaan mahdollista. Itse ainakin jaksat noiden hetkien jälkeen arkea paremmin ja väitän jaksavani olla tuolloin myös parempi äiti. Perheen hyvinvointi määriytyy kuitenkin jokaisen perheenjäsenen omasta hyvinvoinnista, eikä mun mielestä kenenkään perheenjäsenen hyvinvointia voi väheksyä, vaikka sitä aina ensisijaisesti lasta ajatteleekin.

Ugh! En siis jatkossakaan tunne huonoa omatuntoa omasta ajasta, älkää tekään!

Matkalla ilman lasta - viikko erossa lapsesta

Ennen lasta en olisi koskaan lähtenyt kaukolomalle alle kahdeksi viikoksi. Kummasti kuitenkin nyt reilun viikon reissu tuntuu maksimilta. Emme halunneet käyttää talviloman lisäksi ylimääräisiä lomapäiviä reissuun, jotta voimme kesällä koko perhe nauttia yhdessä lomasta. Sen lisäksi erossa olo Alisasta painaa. Ensin mietimme, että Alisa olisi lähtenyt mukaamme, olen kuitenkin ihan tyytyväinen että lopulta päätimme lähteä kahden reissuun. Kyseessä on kuitenkin häämatkamme.

***

Tiedän, että monelle tuo viikko olisi ihan liian pitkä aika erossa ja tällaiset reissut eivät tulisi kuuloonkaan ilman lasta. Etenkin kun hyvänä nyrkkisääntönä pidetään sitä, että lapsi voisi olla erossa vanhemmistaan yhtä monta yötä kuin hänellä on ikävuosia. Monien kohdalla tuo nyrkkisääntö pitää varmasti hyvin paikkansa, mutta omalla kohdallamme olen 100%, että Alisa on valmis myös viikon erossa oloon.  Ennen hieman häpesin kertoa, jos lapseni oli yöhoidossa, etenkin jos kyseessä oli useampi yö... Tunsin olevani se huono äiti, joka ei ajattele lapsensa parasta. Nyt Alisan kasvaessa olen huomannut, että hän nauttii yökyläilystä ja isovanhempien ja muiden perheenjäsenten seurasta. Hän ei ole traumatisoitunut vaan hänellä on poikkeuksellisen läheiset välit meidän molempien perheisiin ja se on todellakin upeaa. Se ei ole myöskään tippaakaan pois Alisan ja meidän välisestä suhteesta ja rakkaudesta.

Tiedostan myös miten ainutlaatuinen tilanteemme on. Tiedän myös, että joku teistä lukee tätä paheksuen. Haluan kuitenkin muistuttaa, että olemme vanhempina oman lapsemme asiantuntijoita, enkä todellakaan tekisi häämatkan takia sellaisia ratkaisuja, jotka olisi Alisalle jotenkin haitallisia. En jotenkaan edes osannut etukäteen stressata miten Alisan hoito järjestyy, koska tiesin että vapaaehtoisia on vaikka jokaiselle päivälle. Korostan termiä vapaaehtoisia, sillä melkein tästä tuli kina, missä Alisa lomamme viettää...;) 

Alisa on nyt kuitenkin äitini kanssa reissun ajan, isäni on Turun seudulla töissä, joten hänen vastuulla on sitten meidän kodista huolehtiminen. ;) Lisäksi tätini ilmoitti ottavansa Alisan myös hoitoon ja samoin siskoni. Melkein tirautin kyyneleen kun Alisa oli heti niin innostunut kun kuuli tästä kaikesta. Jo muutama viikko sitten hän oli pakannut oman Muumimatkalaukkunsa ja oli valmiina mummilaan.

***

Olemme jutelleet Alisan kanssa paljon reissusta ja siitä miten varmasti tulee ikävä, mutta tietenkin soittelemme viikon aikana ja pian jo palaamme takaisin kotiin. Lisäksi olemme suunnitelleet jo seuraavaakin reissua yhdessä, minne lähetään sitten kaikki. Pitäisin ihan hyvänä asiana sitäkin, että Alisa on päiväkodissa kertonut innoissaan äidin ja isin häämatkasta ja hänen mummilareissustaan, ei hän siis etukäteen ole siitä kovin ahdistunut ollut...

...ja miksi olisikaan ollut, koska hän on koko ajan sellaisten ihmisen hoivissa, jotka ovat hänelle rakkaita ja tärkeintä. En usko hetkeäkään, että hän ei tuntisi oloaan turvalliseksi. Mua ei ole missään kohtaa huolettanut miten Alisa pärjää, enemmän olen jännittänyt että pystynhän itse nauttimaan reissusta ikävöidessäni Alisaa. Omaa pärjäämistäni helpottaa kuitenkin 100% luottamus läheisiini, ilman sitä näin pitkä hoidossa olo ei olisi mahdollinen.

Meillä isovanhemmat ja muu perhe kuuluvat lähes viikottaiseen elämäämme, joten väitän tilanteemme olevan hieman eri kuin esimerkiksi lapsilla, jotka näkevät isovanhempiaan vain muutaman kerran vuodessa. Jos hoitajat ja hoitopaikka eivät olisi Alisalle niin tuttuja, lomasuunnitelmat olisivat saattaneet olla toisenlaiset. Nyt mulla ei kuitenkaan ole huolen häivää hänen pärjäämisestään. <3 

(Omasta ehkä vähän...)

Meillä lapsi saa päättää!

...ei sentään ihan kaikesta, mutta monesta pienestä asiasta.

On tietysti asioita, jotka on niin suuria, ettei niistä päättämistä edes voi sysätä lapsen harteille, mutta mielestäni pienemmistä asioista on ihan hyvä käydä keskustelua yhdessä lapsen kanssa ja antaa lapsen vaikuttaa. Ja tietysti päätösvalta kasvaa lapsen kasvaessa, mutta mun mielestä näitä asioita on hyvä aloittaa jo pienemmänkin lapsen kanssa.

Meillä ei lapsi päätä siitä, että puetaanko pakkasella haalari ulos, miksi edes kysyisin "puetko haalarin kun mennään ulos?" Miksi pitäisi kysyä, kun vaihtoehtona ei kuitenkaan ole mennä ulos ilman sitä haalaria...

Mulle on tärkeää, että Alisalla on tunne, että hänen mielipiteillään on merkitystä. Kysyn syötkö omenan vai päärynän, puetko punaisen paidan vai vihreän. Mielestäni on hyvä antaa valita kahdesta hyvästä vaihtoehdosta mieluisampi kuin perustella miksei kesämekkoa voikaan laittaa päälle vaikka juuri kysyttiin mitä haluaisit pukea päälle. Pyrin välttämättään sitä, että annan liikaa vaihtoehtoja ja sitten hänen valintansa ei olekkaan mahdollinen.

***

Totta kai meillä vanhemmat päättää pääsääntöisesti minkälaisia vaatteita ostetaan ja mikä on säähän tai juhlaan sopiva vaate. Toistaiseksi Alisa yleensä pitää ostamistani vaatteista, pyrin aina hankkimaan mukavia vaatteita, joissa on hyvä olla, toki ulkonäöllä ja laadullakin on vaikutusta. Mulle on kuitenkin tärkeää, että Alisa tuntee olonsa hyväksi ja mukavaksi vaatteissaan.

Me valitaan yleensä illalla yhdessä vaatteet päiväkotiin. Joskus saattaa olla, että aamulla Alisan mieli on muuttunut ja hän saattaa vaihtaa toisen paidan, eikä se ole niin vakavaa jos vaatteet eivät ole ihan sävy sävyyn. Tai no eivät ne kyllä ole minunkaan valitsemana sävy sävyyn, mulla kun ei ole sen suhteen oikeastaan minkäänlaista silmää.

Jos vaatteet ovat ehjät ja keliin ja tilanteeseen sopivat, en näe tarpeelliseksi liikaa kontrolloida Alisan pukeutumista. Alisasta huomaa, että häntä kiinnostaa vaatteet, joten miksi en kuuntelisi hänen mielipidettään. Se on toki sitten eri asia, jos vaatteet eivät kiinnosta lainkaan, silloin on ihan hyvä, että vanhempi päättää vaatteet.

***

Vaikka pääsääntöisesti Alisan itsekin valitsemat asut ovat hyvin normaalit, eikä mitenkään hullunkuriset, olemme kuitenkin huomanneet että jo pienten lasten keskuudessa pienikin "poikkevuus" saattaa aiheuttaa ivailua. Alisalla oli hetki sitten vaihe, jolloin hän halusi joka päivä pukea korut kaulaan. Totta kai annoimme hänen pitää koruja päiväkodissakin. Pitkän aikaa meni hyvin, mutta kerran joku lapsista oli sitten hieman pilkannut Alisaa ja hänen korujen käyttöä. Sen jälkeen Alisa ei enää halunnut laittaa koruja päiväkotiin.

Todennäköisesti tällaisia koruepisodin kaltaisia tilanteita tulee joskus tulevaisuudessakin vastaan, mutta juuri siksi haluan kannustaa Alisaa oleman juuri sellainen kuin on. Samalla kun annan Alisan itse vaikuttaa omaan tyyliinsä ja pukeutumiseen, uskon että opetan häntä hyväksymään kaikkia sellaisina kuin on.

Mitä mieltä te olette, onko tuhoon tuomittu asia antaa lapsen itse vaikuttaa mielipiteellään asioihin?

Pitääkö aina olla tavoitettavissa?

Sori mä olin töissä/kaupassa/nukkumassa/lukemassa.... 

....ja en varttiin ehtinyt vastaamaan sun viestiin...

En tiedä onko teille tuttua, mutta mulle ainakin. Tunnen tarvetta pyytää anteeksi jos en samalla sekunnilla vastaa viestiin kun puhelin kilahtaa. Mulla on koko ajan ollut tunne, että mun on pakko olla tavoitettavissa. Mutta onko oikeasti pakko olla?

***

Oletteko koskaan laskeneet miten paljon viestejä saatte päivän aikana? Itse hieman hämmästyin kun kerran unohdin puhelimen työpäivän ajaksi kotiin, viestejä oli sinä aikana tullut useita kymmeniä, likemmäs sata...

Hämärästi muistan aikaa kun sain puhelimen: muistaakseni siinä oli liittymä josta sai lähettää 100 viestiä kuukaudessa. Sillä määrällä oli pärjättävä tai saldo loppui. Kyllähän se saldo yleensä paria päivää ennen kuun vaihdetta loppuikin... Luulen, että homma karkasi käsistä siinä kohtaa kun kuvioihin tuli Whatsapp. Siellä on helppo lähettää täysin turhiakin viestejä.

Ryhmäviestit täyttävät puhelimeni

Moni teistä varmasti kuuluu erilaisiin viestiryhmiin?  On kaverien kesken, työhön ja harrastuksiin liittyen, minulla ainakin on useampia. Keskimäärin ryhmissä on noin 10 henkeä.. Tiedätte ehkä, että juuri ryhmäkeskusteluista niitä viestejä tulee.

Osittain tästä syystä vaimensin suurimman osan keskusteluista. En siis saa niistä suoraa ilmoitusta puhelimen näytölle. Nään uudet viestit toki kun menen Whatsappiin ja pienenä punaisena pallona wu-kuvakkeessa työpöydällä. 

Miksen tehnyt tätä jo aiemmin?

Ilmoitukset saan toki edelleen niistä keskusteluista jotka ovat sellaisia keskusteluita, joista saattaa tulla jotain oikeasti tärkeää kuten Samuli, äitini, siskoni jne. Siis sellaiset keskustelut, joista oikeasti voisi tulla jotain akuuttia ja heti reagointia vaativaa.

Tällä tavoin on ollut helpompi rauhoittaa niitä hetkiä jolloin ei oikeasti ole syytä istua luuri kädessä. Leikki- tai pelihetki Alisan kanssa, ruokailu, leffailta, työpäivä... Esimerkiksi iltaisin olen nyt ottanut tavoitteeksi tarttua ennemmin kirjaan kuin puhelimeen. Hyvän kirjan parissa huomaan rentoutuvani ja seilaan somessa entistä vähemmän kun en joka viestin jälkeen vilkaise Facebookia tai Instagramia.

Oma puhelimeni vilkuttaa aika näyttävästi sinistä valoa saapuneen viestin merkiksi, joten välillä se on öiseen aikaan häirinnyt nukahtamistakin. On ollut pakko vilkaista, kuka siellä kaipailee. Nyt olen ottanut tavaksi muutaman kerran päivässä katsoa millaisia viestejä olen saanut, mutta teen sen silloin kun minulla oikeasti on siihen aikaa. Viestit eivät jää sinne päiväkausiksi vellomaan vaan vastailen ainakin päiväsaikaan vähintään parin tunnin sisällä. Tämä viive on usein vähintäänkin riittävä, koska suurimmaksi osaksi viestit eivät ole mitään akuutteja. Oletan myös, että jos joku minua kaipailisi akuutisti, hän soittaisi.

***

On jännä, miten olen itseltäni vaatinut tuota aina tavoitettavissa -moodia, vaikka olen kuitenkin sisäistänyt etteivät muutkaan voi olla aina tavoitettavissa. En siis oleta, että sinäkään vastaat minulle heti kun olen viestin lähettänyt.

En sano, että Whatsapp tai some olisivat keksintöinä mitenkään huonot, niissä on paljon hyödyllistä ja hyvääkin. Niitä pitää vain osata käyttää itselle parhaimmalla tavalla. Kaikki eivät varmastikaan koe esimerkiksi Whatsappia samanlaisena kuin minä tai yhtä "häiritsevänä", mutta tärkeintä onkin varmasti löytää se itselle parhaiten sopiva rytmi. En minäkään todella kaipaa niitä aikoja kuin pystyin lähettämään vain sen sata tekstiviestiä kuussa, mutta on ollut hyvä opetella pois siitä jatkuvasta luurin tuijottelusta.

Maailma muuttuu Eskoseni, kuten äitini tykkäsi aina siteerata ja me muutumme sen mukana. Myös työssäni olen huomannut, että enenevissä määrin ihmiset kaipaavat esimerkiksi palveluita 24/7. Nykyäänkin on ihan okei lähettää viestiä toiselle keskellä yötä tai pyhäpäivänä ja siksi onkin tärkeää, että itse määrittelen milloin viestin luen ja milloin oikeasti olen tavoitettavissa.

***

Olen 100% varma, että suurin osa teistä on jo vuosikausia toiminut näin, mutta jotenkin mä olen aina se, joka elää suurinpiirtein vielä lankapuhelinten maailmassa, joten mun elämään tämä oli aika iso mullistus muutaman vuoden viestitulvan jälkeen. xD Mun mielestä on myös hyvä miettiä sitä, pitääkö aina olla tavoitettavissa. Näillä mietteillä taas kohti rauhallisempaa tulevaisuutta! :)

Nautin yksinolosta

Vanhemmiten olen alkanut nauttia yksinolosta. Joskus en nauttinut yksinolosta, en tykännyt yhtää olla yksin kotona. En mä sentään ole Samulia ikinä kahlinnut kotiin, mutta en ole osannut nauttia siitä yksinolosta niin paljoa kuin ehkä nykyään.

Viikonloppuna Samuli meni parhaan ystävänsä varpajaisia juhlimaan ja me jäimme Alisan kanssa mökille kahden. Tulin silloin miettineeksi, miten mukavaa onkaan olla välillä ihan yksinään. Tai no siis, olihan minulla Alisa seurana, mutta hän toki meni nukkumaan aikaisin ja minulle jäi useampi tunti omaa aikaa.

Paistelin illalla meille lettuja ja Alisan mentyä nukkumaan söin vielä muutaman letun ja lämmitin itselleni saunan. Saunajuomana nautin lasillisen cokista. Saunoin oikein pitkän kaavan mukaan ja kävin välillä jäähdyttelemässä, siis tiskasin astiat. :D Vaikka tiskikone on ihana kotona, mökillä on nautinnollista tiskata käsin. Mökillä on paljon kauniita vanhoja astioita ja onkin kiva välillä ottaa ruokakuvia näiden kauniiden astioiden kanssa.

Saunan jälkeen yöpuvussa nautin hieman juustoja ja kuuntelin radiota. Mökillä on kyllä telkkarikin, mutta se ei ehkä toimi kunnolla, sillä en ole ikinä tainnut nähdä kenenkään katsovan sitä. Radio kuitenkin soi taustalla lähes aina ja se on ihanaa vaihtelua! Radiosta soi usein Nova tai jokin muu sellainen kanava, mistä ilta aikaan tulee hieman vanhempaa musiikkia ja sitä on juuri mukava kuunnella yksinään.

Jätin radion myös hiljaiselle kun menin nukkumaan, sillä vanhassa talossa kuuluu välillä hassuja ääniä ja yksinolo tekee joskus pienet tepposet. Lukitsin myös oven sisäpuolelta ja käskin Samulin soittaa kun on ovella. :D Mökillä on siis sellainen vanha ovi vanhalla lukolla, jonka saa lukittua sisältä tai ulkoa.

Luulen, että yksinolon opettelu on tehnyt musta paremman myös parisuhteessa. Vaikka nautin olla Samulin seurassa, on ihanaa välillä olla yksikin.

Tykkäättekö te olla yksin? :)

Pojat on poikia - uhkaa tappaa ja hakkaa?

Minä en hyväksy kiusaamista missään muodossa, tosin tämä nyt on tällainen korulause, ei kai kukaan voi oikeasti sanoa, että hyväksyy kiusaamisen? Ymmärrän, että sisarusten tai serkusten välillä on joskus kärhämää tai päiväkotiryhmissä tapahtuu "toi otti mun kädestä" -tapauksia. Jos tuntematon lapsi kiusaa itselleen tuntematonta lasta, siinä kohtaa mun mielestä on todellakin jotain erityisen pielessä. Enkä siis todellakaan tarkoita, että tutun lapsen kiusaaminen olisi oikein, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan. Kun mun lapseni ensimmäisen kerran joutui oikeiden kiusaajien hampaisiin, siinä meinasi itsellekin tulla neuvoton olo.

Meidän Helsingin reissu sai hieman ikävämmän päätöksen kun päädyimme yhteen keskustan leikkipaikoista. Leikkipaikalla oli paljon lapsia, ja osa heistä kuului selvästi samaan päiväkotiryhmään, joka oli puistossa ulkoilemassa. 

Ehdimme olla puistossa hyvässä lykyssä minuutin kun Alisa kiipesi liukumäkeen. Tässä kohtaa kolmen lapsen ryhmä arvioni mukaan 3-4 -vuotiaita lapsia juoksi kohti samaa telinettä, yhden huutaessa "hyökkäykseen!" Nämä minitorpedot piirittivät Alisan liukumäkeen ja yrittivät pudottaa lapseni sieltä alas.

Ehdin tilanteeseen väliin ja sain Alisan turvallisesti pois liukumäestä niin nämä kolme painajaista juoksevat meitä kohti lapiot ojossa yhden huutaessa "tapetaan noi!" Mä olin itse hetken sanaton,  siis mitä ne juuri sanoi? Kun saimme molemmat lapion iskuja osaksemme, ojensin näitä rääpäleitä lopettamaan ja menemään pois. Oikeasti mä olisin varmaan halunnut karjua niille niin, että koko tienoo raikuu ja ehkä vähän lyödä takaisin vaikka niillä lapioilla, mutta yritin olla järkevä aikuinen.

Yleensä reipas ja iloinen Alisa oli muuttunut pelokkaaksi ja paniikissa itkeväksi lapseksi, jota sain hyvän tovin lohdutella ja kannustaa uuteen leikkiin. Menimmekin kiipeilytelineeseen ja lupasin pysyä koko ajan ihan lähellä, ettei kukaan pääse kiusaamaan. Kerran tämä kolmikko yritti uhkaavasti lähestyä meitä, mutta he ehkä näkivät mun ilmeestä, miten raivoissani olin ja meinasin jo hurjistua, kunnes he perääntyivät. Yksi lapsista katsoi minua hieman kulmiaan kurtistellen ja epäilen, että siinä oli häivähdys katumusta. Kaksi muuta lasta eivät osoittaneet mitään katumuksen merkkejä ja jatkoivatkin touhujaan kohdistaen seuraavaksi hyökkäyksensä erääseen isään ja tyttäreen.

Monet näiden lasten kiusaamisen kohteeksi joutuneista poistuivat puistosta ja niinhän se menee, kiusattu vaihtaa paikkaa ja kiusaaja saa jäädä vanhaan tuttuun ympäristöön. Hyvässä lykyssä kiusaamisen kohteeksi joutuu sitten taas joku uusi.

Mitä teki päiväkodin henkilökunta? 

Kolme aikuista istui muiden lasten kanssa hiekkalaatikolla, selkä näihin kolmeen lapseen. Siis vahtimatta jäi juuri ne lapset, jotka sitä vahtimista olisi tarvinnut. Yhdeltä hoitajalta sain kuitenkin kerran pahoittelevan katseen kun hän ojensi yhtä lapsista.

Seuratessani hetken lasten toimintaa, aloin ymmärtämään että se sama sirkus tapahtuu joka hemmetin päivä. Sen näki näiden aikuisten sekä niiden muiden lasten käytöksestä. He joutuvat kestämään sitä joka päivä. Ehkä päiväkodissa ollaan voimattomia näiden suhteen? Minä en siis syytä tätä henkilökuntaa, kyllä mä ymmärrän sen toivottomuuden.

Mä olisin halunnut kohdistaa vihani kaikesta tapahtuneesta johonkin. Olisiko mun pitänyt syyttää niitä lapsia? Vai sitä äitiä joka tuli hakemaan yhtä näistä? Vai niitä päiväkodin aikuisia? Vai yhteiskuntaa?

Lapset ovat ehkä tavallista villimpiä. Vanhemmat kenties voimattomia. Päiväkodin keinot ja resurssit ei riitä. Yhteiskunnalta ei ehkä saa apua niin helposti kuin olisi tarpeen. 

Kun kenenkään resurssit ja voimat ei riitä, ummistetaan silmät ja toivotaan parasta? Toivotaan toivotaan ja siihen saakka niiden tulilinjalle osuvien ihmisten pitää vaan kestää. Jos yksi kohtaaminen leikkipuistossa aiheutti tällaista, millaista se on jos joka päivä päiväkodissa joutuisi moisen uhriksi? Vajaa viikko myöhemmin Alisa edelleen kysyy, miksi lapset kiusasivat puistossa? Jaa, mitähän sitä vastaisi.. En tiedä oliko asioilla yhteyttä toisiinsa, mutta episodia seuraavana yönä Alisa näki ensimmäistä kertaa painajaisia niin, että myös me vanhemmat huomasimme sen..

Mietin kyllä, että olisin laittanut suoraan päiväkotiin viestiä, lasten turvaliiveissä kun luki kyllä kyseisen päiväkodin nimi. En laittanut, mutta ei se toki myöhäistä ole vieläkään. Mä olen kyllä aika varma, että siellä on tämä "ongelma" tiedossa. En todellakaan usko, että tämä oli jokin satunnainen episodi.

Toinen mitä mä inhoan kiusaamiseen liittyen on, kun poikien tekemisiä joskus puolustellaan "pojat on poikia" -asenteella. Pojat saavat mun mielestä huonon käytöksen useammin anteeksi kuin tytöt. Pojat voi olla poikia ja lapset lapsia, mutta kiusaaja on aina kiusaaja, oli hän sitten tyttö tai poika.

Mä en tiedä miltä tuntuu olla vuosia kiusaamisen kohteena, mutta kun poru kurkussa suojelin omaa lastani näiltä hirviöiltä, mietin millainen helvetti sellainen vuosien koulukiusaaminen olisi ja miten kukaan lapsi tai vanhempi voi sellaista jaksaa.

Musta olisi mahtavaa todeta tähän loppuun hienoja elämänohjeita, miten kiusaaminen saataisiin loppumaan, mutta en minä ole mikään asiantuntija, enkä edes lopulta tiedä kenen vika se on jos lapsi kiusaa toisia. Ehkä se on monien asioiden summa. Tyydyn kuitenkin toteamaan, että kiusaaminen on perseestä.



Kuvat ei sitten muuten ole mikään sieltä kyseisestä puistosta, siellä mulla oli muuta tekemistä kuin kuvata iloisesti nauravaa lasta...

Älä sitten vaan polta itseäsi loppuun!

Älä sitten vaan polta itseäsi loppuun!

Lause jonka olen kuullut todella usein niin rakkaan mieheni suusta kuin äitinikin.

Mulla on nykyään hassu tapa kerätä itselleni kaikenlaisia hommia ja juttuja. Olen mukana monessa asiassa ja mun harrastukset kieltämättä vie paljon aikaa. Uusina juttuina nyt luottamustehtävät urheiluseurassa (joskus sanoin, ettei enää ikinä ja nyt taas!) sekä aktiivisempi osallistuminen meidän blogiyhteisöön ja sen kehittämiseen. Jos Samulilta kysytään, mulla on hommia ja tehtäviä yhden naisen tarpeisiin ja vähän yli.

Miksi ihmeessä mä aina haaveilen lisähommista?

Yhtenä viikonloppuna leipoessani vähän kiireellä, totesin vahingossa ääneen, että joku pitopalvelusysteemi vois olla siistiä, pitäisköhän alkaa. Rakas mieheni katsoi minua silmät säikähdyksestä suurina ja sanoi arasti, että voisinko toistaiseksi unohtaa homman, sillä mulla on jo aika monta hommaa.

Hommia on paljon ja kieltämättä välillä väsyttää. Tällä hetkellä teen kuitenkin oikeastaan pelkästään mieleisiä asioita, nautin niistä asioista mitä teen. Toisaaltahan se on hirveän hyvä tilanne! Mulla on jo pitkään ollut se asenne, että jos joku asia aiheuttaa enemmän mielipahaa kuin -hyvää, siitä on aika luopua. Aina kun olen toooodella väsynyt, käyn keskustelua itseni kanssa, miksi olen väsynyt ja olenko niin väsynyt, että olisi aika luopua jostain. (Demonstroin tätä keskustelua Samulille yhtenä päivänä ja hän piti minua vähän pimeänä... miksiköhän...? ;)) Juuri nyt kuitenkin tuntuu, että kaikki tekemäni asiat ovat ehdottomasti positiivista energiaa tuovia ja kenties juuri siksi jaksankin yleensä ihan hyvin, vaikka työmäärä ulkopuolisen silmin saattaa vaikuttaa suurelta.

Jossainmäärin mä myös uskon, että kaikki tämä tekeminen kantaa hedelmää. Oli sitten mielihyvää, uusia kontakteja ja suhteita, elämänkokemusta, kokemusta erilaisista asioista. Voiko näistä jutuista toisaalta olla mitään haittaakaan, tuskinpa ainakaan niin kauan kun ei vain polta itseään loppuun..:)

Siitä huolimatta, että mä olen touhuava elohiiri, olen onneksi pystynyt joskus ottamaan vähän iisimminkin ja lepäämään, joka toisaalta on tärkeää. Monesti kuitenkin koen, että olen parhaimmillani pienessä touhussa ja kiireessä, kunhan tosiaan muistan levätä säännöllisesti.

Nuorempana muistan kuinka aina valitin äidilleni, kun hän tuntui olevan monessa asiassa mukana ja kaikissa meidän harrastuksissa jossain roolissa. Äiti teki kauheesti kaikkea meidän harrastamisen eteen ja mä mietin, että musta ei kyllä ikinä tuu tommosta. Ja tässä mä nyt oon, vähän kaikessa mukana! :D 

Ehkä on ihan hyvä kuitenkin, että joku joskus muistuttaa:

Älä sitten vaan polta itseäsi loppuun!

PS. Kuvista kiitos rakkaalle siskolleni, jonka blogi muuten löytyy täältä: Äiti on vähän väsynyt.

Eriarvoistuminen lähtee aikuisista

Kummastuin yhtenä päivänä kun silmiini osui uutinen turkulaisesta päiväkodista, jossa kielletään printtikuvioiset ja kuvalliset "viimeistä huutoa olevat" vaatteet. Oletan uutisen perusteella, että näillä tarkoitetaan mm. Frozen ja Ryhmä Hau vaatteita tai mitä näitä nyt lasten keskuudessa pinnalla olevia hahmoja on. Kieltoa perusteltiin muun muassa eriarvoistumisella. Toki kieltoa perusteltiin muun muassa keskittymisen herpaantumisella. Itse henkilökohtaisesti en pidä ajatuksesta, että joku määräisi miten lapseni puen. Lähdin kuitenkin tuon artikkelin pohjalta miettimään tuota eriarvoistumista ja voidaanko se tosiaan välttää vain kieltämällä kaikki.

Paljon puhutaan, että eriarvoistuminen lisää kiusaamista ja niin se varmasti on. Ollaan kuitenkin rehellisiä, maailma ei koskaan tule olemaan täysin tasavertainen mitä tulee tulotasoon ja varallisuuteen. Tästä syystä meidän jokaisen tulee kiinnittää huomiota omiin asenteisiimme. Politikot ja yhteiskunta tehköön osansa, mutta peiliin katsomisen paikka on monella muullakin.

Miten pieni päiväkotilainen tai koululainen voisi tietää mitään tavaroidensa ja vaatteidensa arvosta verrattuna kaveriin, ellei se kaikki lähde meistä aikuisista?

Jopa sellaiset lauseet kuin "älä konttaa niillä housuilla ettei polvet kulu, ne oli kalliit housut" tai "älä mene hiekkalaatikolle ettei uudet kalliit ulkovaatteet mene pilalle" , kertovat lapselle vaatteiden arvokkuudesta.

Puhumattakaan seuraavista kuulemistani lauseista:

"Onkohan naapurin Pertti kateellinen kun meillä on hienot autot, koti ja tavarat?"

"Vain köyhät pukevat lapsensa äitiyspakkauksen vaatteisiin!"

En tiedä teistä, mut mua melkein oksettaa noi lauseet. Se sisäinen rumuus kuuluu noista kauas.

Eniten mä sitä oikeaa asennetta penään hyväosaisilta, hyvin tienaavilta ja varakkailta vanhemmilta. Mun mielestä on ihan jees ostaa kalliit autot, kallis talo ja pelit ja vehkeet jos siihen on varaa. Totta kai, miksei! Pitäisi kuitenkin edes yrittää katsoa sitä maailmaa sen toisen ihmisen silmin, joka ehkä joutuu joka kerta kaupassa laskemaan viimeiset senttinsä, jotta saa perheensä ruokittua. Monesti näitä molempia vanhempia löytyy erilaisista ryhmistä, koululuokista, päiväkodista, harrastuksista.. Siinä pitäisi sitten sovittaa kaksi tulotasoa yhteen retkien ja huvien osalta, sekä tietysti ihan arkisen yhteisen pakertamisen osalta.

Mielestäni tärkeää on rahan arvon opettaminen sekä sen, ettei ihmisen arvoa lasketa rahassa tai mitata varallisuudella. Toisaalta, jossei aikuinen itse näitä ole sisäistänyt, turha kai toivoa, että sitä pystyisi jälkikasvulleen opettamaan? 

Mitä tulee niihin printtivaatteisiin tai tavaraan ylipäätään, mun mielestä lapsen pitää oppia myös, että kaikkea ei voi saada. Toki mä ymmärrän sen vanhempien tuskan, kun ryhmäpaine esimerkiksi koululuokissa voi olla suuri kun puhutaan vaikkapa vaatteista, laukuista tai kännyköistä.

Se, että kielletään printtivaatteet tai vaikka merkkivaatteet ja pyritään estämään eriarvoistumista sillä, on mun mielestä vain todellisen syyn peittelemistä. Syy eriarvoitumiseen on monesti asenteissa, ei niissä vaatteissa.

Toivoisin, että koulukaverien tai naapurien varallisuus ei ole este ystävyydelle, ystävälliselle ja tasavertaiselle kohtelulle. Me vanhemmat ollaan ensiarvoisen tärkeässä roolissa tässä asiassa. Mun mielestä lapsen ei kovin nuorena edes tarvitsisi tietää omien tavaroidensa ja vaatteidensa hintaa, etenkin jos ne ovat jotenkin erityisen kalliit. Missään kohtaa niistä ei mun mielestä edes pitäisi tehdä mitään numeroa. Rahan arvon ja muiden kunnioittamisen voi opettaa muutoin kuin itseään korostamalla.

Mä meinasin pyörtyä häpeästä kun Alisa totesi kerran kaupassa ja muutaman kerran sen jälkeen muuten julkisesti: "mun kotona on paljon rahaa!" Tunsin suurta tarvetta selitellä, että kyseessä on pieni kulho jossa säilytämme pikkuhiluja...:D


Mitä mieltä te olette, tarvittaisiinko Suomeen esimerkiksi päiväkoti- ja koulupuvut vähentämään eriarvoisuutta vai pitäisikö vanhempien vain katsoa peiliin?

Omanlainen erilainen

Mulla on usein tunne, etten kuulu mihinkään. Olen outolintu, vaikka olenkin ihan vaan tavallinen. Olen ulkopuolinen. En törmää kovinkaan usein ihmisiin, joiden kanssa tuntisin täyttä yhteenkuuluvuutta. Ei sillä, erilaisuus on rikkaus ja niin edespäin, joskus vaan vituttaa perustella omia harrastuksiaan, kiinnostuksen kohteita tai muita toisille ihmisille. Perustella sitä, että tällainen minä olen.

Myönnetään, monet mun harrastukset, etenkin kilpaa ajaminen eivät tunnu olevan niitä yleisesti naisille hyväksyttyjä harrastuksia. On hassua joutua perustelemaan omaa harrastustaan muille, etenkin kun mulle se on ihan tavallinen harrastus ja mulla on monia naispuolisia kavereita lajin parista.

Usein kyselyt ja utelut ovat hyväntahtoisia ja vastaan ja kerron mielelläni harrastuksestani ja taustastani. Joskus tilanne on kuitenkin ihan päinvastainen. Muistan kun varhaisteininä toinen tyttö väitti mun valehtelevan autoharrastuksesta, että olisin poikien mielestä magee. Ou jee. Nyt reilu kymmenen vuotta vanhempana mä oon tajunnut, miten totaalisen väärässä se mimmi oli, monet miehet nimittäin ovat vuosien aikana vaan säikähtäneet kyseisen harrastuksen tullessa puheeksi. 

Onneksi vakka lopulta löysi öljyä ja pärinää pelkäämättömän kantensa.

Kummallisuus ei lopu harrastuksiin, tuntuu että lempisarjani, -elokuvani, -kirjani ja -musiikkini ovat välillä muiden mielestä perin kummallisia tai erikoisia. Ala-asteella kaverit kuunteli Britney Spearsia tai Bäkkäreitä, mä tykkäsin iskelmästä. Ei kovin katu-uskottavaa todellakaan.

Jos teininä en ollut se tavallisin, ei se radikaalisti ole muuttunut näin äitinäkään. Myös äitinä olen joku omituinen outolintu, etten juurikaan ole löytänyt ns. mammakavereita, tuttuja ja kavereita kylläkin, ei siinä mitään. Uskon, etten halua kovin helposti tutustua syvemmin uusiin ihmisiin, koska pelkään taas tuntevani itseni oudoksi.

Kaikenkaikkiaan mä olen aina halunnut seistä mun mieltymysten ja harrastusten takana ylpeänä. Joskus kuitenkin ympärillä ollut paine on pakottanut piilottelemaan niitä todellisia mieltymyksiä ja olen yrittänyt mukautua enemmän siihen yleisesti hyväksyttyyn malliin. Onneksi mua on siunattu suhteellisen hyvällä itseluottamuksella, joka etenkin nykyään suodattaa monet asiat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Nuorempana ivalliset sanat ja se tietty katse loukkasi ja sai mut häpeämään omaa itseäni.

Yhtenä iltana kysyin Samulilta, että eikö häntä haittaa, että olen omituinen. Vastaukseksi sain, että olen juuri paras, koska olen vähän erilainen kuin muut.

Tärkeintä ei ehkä olekaan olla yleisesti hyväksytty ihminen, oikeastaan se riittää, kun joku hyväksyy juuri sellaisena kun on. Omanlaisena erilaisena.

Onko teissä tai teidän elämässä jotain sellaista, minkä takia koette olevanne toisten mielestä erikoinen? Entä oletteko joutuneet perustelemaan näitä asioita usein muille?

Keskity välillä siihen mitä sinulla on!

Oletteko huomanneet itsessänne tai muissa ihmisissä piirteitä, että aina pitäisi olla enemmän tai jotai muuta kuin mitä on?

Mun mielestä aika usein tulee törmättyä siihen, että ihmiset keskittyvät valittamaan esimerkiksi rahatilannettaan sen sijaan, että keskittyisivät parantamaan sitä. Aika harvasta meistä lopulta tulee miljonääri tekemättä mitään, joten kannattaako sitä haikailla koko loppuelämä? Totta kai aina saa ja pitää unelmoida ja tehdä töitä niiden unelmien eteen, mutta kannattaa myös keskittyä siihen mitä jo on.

Mua henkilökohtaisesti ärsyttää, jos joku toistuvasti valittaa rahapulaansa (tai jotain muuta ongelmaa), mutta asian eteen ei olla valmiita tekemään elettäkään. Odotetaan, että tilille tippuu Amerikan tädin perintö tai lottovoitto.

On totta, että Suomessakin ihmiset saa erilaiset lähtökohdat elämälleen, mutta kun niistä lähtökuopista on startattu, voi loppumatkaan jo vaikuttaa vähän itsekin. Totta kai se matka on toisille helpompi kun toisille ja ei se toki reilua ole, mutta täällä sentään jokaisella on mahdollisuus elämäänsä vaikuttaa, syntyi sitten mihin perheeseen tahansa.

Syyllistyn välillä itsekin kadehtimaan, että olisipa minullakin hienompi auto, lomamatkoja joka kuukausi, hulppeampi koti tai helpompi elämä. Toki ei mun elämä ole vaikeimmasta päästä ollut, en mä esimerkiksi ole hiihtänyt kouluun kesät talvet. ( ;) )

Silloin kun oikein kadehdituttaa tai tulee liikaa haaveiltua, on ihan hyvä palata takaisin elämän realiteetteihin. Jos mietin muutaman vuoden taaksepäin, olin esimerkiksi köyhä opiskelija vuokrayksiössä, sen jälkeen meitä oli kaksi köyhää opiskelijaa vuokrakaksiossa... Välillä piti laskea kaupassa, että rahat varmasti riittää. Molemmat yritti tehdä tehdä töitä niin paljon kun ehti. Siitä me ollaan huone kerrallaan kasvatettu kotia ja nyt maksetaan omaa kotia pankille, saavutus kai sekin. Ei mikään raketilla kuuhun -tarina, mutta kun tietää sen työmäärän kaiken takana, osaa jo vähän keskittyä siihen mitä on. Vaikka edelleen on vanhat autot, harvat lomamatkat, ihan tavallinen koti ja joka aamu pitää herätä töihin.

Rahaa enemmän haluan keskittyä siihen mitä minulla oikeasti on. Jotain sellaista mitä ei voi rahalla edes saavuttaa. Jos mietin vuosia taaksepäin ja vertaan nykyhetkeä, miten huikeaa onkaan, että mulla on turvallinen ja onnellinen parisuhde sekä ihana ja rakas lapsi. Tämä kaikki ei ole ollut lainkaan itsestään selvää.

Ehkä elämässä on toisaalta hyvä olla myös niitä vaikeita hetkiä ja kokemuksia, jotta lopulta näkee, mitä oikeastaan onkaan saavuttanut. Itse olen nyt ottanut sen asenteen, että edelleen unelmoin monista erilaisista asioista ja teen töitä saavuttaakseni niitä, mutta keskityn kuitenkin täysillä nauttimaan niistä asioista, joita mulla juuri tässä hetkessä on.

Jos aina näkee vain sen mitä ei ole,  eikä koskaan sitä mitä on, muuttuu lopulta sokeaksi.

- suuri ajattelija Ihan vaan tavismutsi. ;)

Alkoholia perhejuhlissa

Joulu oli ja meni, vuodenvaihteen juhlallisuudet kolkuttelevat jo ovella. Juhlistetaanko teillä vuodenvaihdetta kuohuvalla vai oletteko vesilinjalla? Joitko muuten jouluna terästettyä glögiä tai punaviiniä?

Minä ajattelin juoda kuohuvaa lasillisen vuoden vaihtuessa ja tuli sitä joulunakin punaviiniä maisteltua.

Hyi hyi, äiti-ihminen ja käyttää alkoholia perhejuhlissa!

Känni, jurri, humala jne. eivät mielestäni kuulu lasten seuraan missään tilanteessa. Ei arjessa, eikä juhlassa. Humalainen ihminen kun on todennäköisesti pienen lapsen silmissä todella pelottava.

Meillä ei kuitenkaan missään nimessä ole nollatoleranssi alkoholin suhteen Alisan läsnäollessa. Vaikken halua lapseni olevan humalaisten aikuisten keskellä saati olla itse humalassa hänen läsnäollessaan, en siltikään halua demonisoida alkoholia. Haluan opettaa, että aikuisten on ihan ok juoda lasillinen viiniä ruoan kanssa, jos viinistä tykkää tai haluaa sitä juoda. Alkoholista on myös ihan ok kieltäytyä jos niin haluaa, siinä ei todellakaan ole mitään pahaa.

Suomalaiset on ehkä karrikoiden sanottuna vähän on/off porukkaa alkoholin suhteen, eli joko vesiselvä tai täyskänni. Itsekin sitä on joskus tullut oltua samanlainen ja siksi kai alkoholin käyttöni nykyään on niin vähäistä.

Tykkään kuitenkin ottaa joskus, vaikka sitten jouluna lasillisen punaviiniä ruoan kanssa,  enkä koe sitä missään tapauksessa moralisoinnin arvoisena suorituksena. Hassusti kuitenkin etenkin mammaryhmissä joulun alla huudeltiin, että meillä ei juoda tippaakaan alkoholia jouluna. Uutena vuonna kuitenkin on ihan ok pitää lapsivapaata ja juhlia aamuun saakka.

Mielestäni se on sinänsä vähän tekopyhää, että perheen yhteisen ruokailun yhteydessä otettu viinilasillinen olisi jotenkin pahempi asia kuin lapsivapaalla vedetty perskänni.

Mun mielestä kumpikin vaihtoehto on sinänsä ihan ok!

En tietenkään tarkoita, että lapselle tulisi opettaa alkoholin olevan vaaratonta tai ehdottoman hyvä juttu, mutta ehkä kenties oikein ja kohtuudella käytettynä ihan okei. Näin vanhemmiten minusta on tullut enemmän juuri sellainen yksi lasi viiniä ruoan kanssa -nautiskelija ja koen, että oikealla viinillä on vaikutusta ruoan makuun. Mun tavoitteena onkin opettaa Alisalle oman esimerkkini kautta miten alkoholia voi käyttää kohtuudella.

Alkoholin käyttöä ei tarvitse romantisoida, mutta ei myöskään demonisoida. Ehdoton sääntö meidän perheessä kuitenkin on, että emme halua humalaisia ihmisiä Alisan lähelle ja aina jonkun on oltava ajokunnossa kun Alisa on paikalla. Ei sillä, asumme aika keskeisellä sijainnilla, ettei taksimatkaka päivystykseen hätätilanteessa olisi katastrofi, mutta koen turvallisemmaksi, että paikalla on joku täysin selvinpäin oleva. Oma rajani alkoholin nauttimisessa lasten läsnäollessa on 1-2 lasia viiniä ja nekin toki hiljalleen nautittuna, niin ettei niiden siemailu vielä vaikuta käytökseeni. Haluan, että Alisa tuntee olonsa turvalliseksi kanssani, enkä usko turvallisuuden tunteen horjuvan viinilasillisen jälkeen.

Minä aion siis tänä uutena vuonna ensin mennä koko perheen kera katsomaan lasten seikkailupuistoon ilotulitusta ja myöhemmin kotona juoda lasin kuohuvaa, enkä koe siitä huonoa omatuntoa, äläkä sinäkään tuomitse minua sen takia huonoksi vanhemmaksi. :)

Pari sanaa isänpäivästä

Eilinen isänpäivä herätti erilaisia tunteita joten siksi se ansainnee ihan oman pohdiskelupostauksensa.

Meillä isänpäivän aamuun herättiin yhdessä, kaikki kolme samasta sängystä. Samuli vietti eilen myös syntymäpäivää, joten Alisa toivotti isänpäivät ja syntymäpäivät sekä ojensi lahjat isille. Olin tilannut Samulille autoratapaidan lahjaksi, lisäksi Samppa sai Alisan tekemän kortin ja itse askarrellun heijastimen.

Valmistimme myös pienen aamupalan ja sen jälkeen Alisa ja isi leikkivät palapeleillä lattialla. Olin suunnitellut meille mukavaa ohjelmaa ja niinpä lähdimme kohti Ruissalon kylpylää ja pulahdimme kaikki kolme altaisiin. (*liput saatu blogin kautta.*)

Meillä oli hurjan kivaa uimassa ja Alisa nautti uimisesta todella paljon. Kylpylässä oli ihanan rauhallista, joten saimme mukavasti viettää aikaa perheenä. Uimisen ja löylyjen jälkeen menimme kylpylän ravintolaan nauttimaan buffetista ja ruoka oli todella hyvää. Ravintolassa oli lisäksi taustamusiikkina livebändi ja etenkin meitä palvellut tarjoilija oli todella ihana ja huomio Alisankin erityisen hyvin. Samulikin kuulemma tykkäsi järjestämästäni "ylläristä". Iltapäivällä ajoimme vielä Samulin vanhempien luo kahvittelemaan.

Meillä oli oikein kiva isän-/syntymäpäivä, mutta varsinaista pohdintaa aiheutti muutama somekirjoitus, joihin törmäsin päivän aikana.

Ikuinen mielipiteitä jakava aihe tuntuu olevan miten isänpäivää tulisi viettää. Tässä muutamia pohtimiani seikkoja:

* Kenen tulee ostaa kenellekin lahja ja miten kallis lahjan tulee olla?
*Toisen mielestä omien lasten isälle ei pidä ostaa lahjaa koska "Ei ole minun isä" toisen mielestä miehelle taas pitää ostaa 500€ härveli.
*Yksi stressaa monta viikkoa, että isänpäivästä tulee varmasti suuri spektaakkeli.
*Aika moni oli sitä mieltä, että exän luona isänpäivää oli vietetty väärin tai exä ei ansaitse isänpäivää ollenkaan. Eikä sillä, ei kaikki isät ansaitsekaan.
*Mutta entä äiti, joka hoitaa lapset yksin saako hän juhlia myös isänpäivää?
*Saako isänpäivänä käyttää alkoholia?

Miksi tästäkin asiasta on tehty niin hankalaa?

Jokainen viettäköön päivää omalla tyylillään tai olkoon tyystin viettämättä isänpäivää.

Itse lukeudun niihin joille isänpäivä (tai äitienpäivä!) ei ole suurten lahjojen ja spektaakkelien päivä. Oma isäni sai lahjaksi Alisan piirtämän kortin ja suklaalevyn, eikä Samulinkaan lahja kummoinen ollut ja ennemminkin juhlimme syntymäpäivää samalla. Uskon kuitenkin molempien tietävän miten paljon heitä rakastan ja arvostan vuoden jokaisena päivänä.

Mielestäni rakkauden ja arvostuksen näyttäminen on tärkeää joka päivä, ei vain yhtenä päivänä vuodessa. Rakastaminen ja arvostaminen ei ole kalliita lahjoja tai suuria spektaakkeleita, aidoimmillaan se on paljon kaikkea muuta. En minä kuitenkaan tuomitse kalliita ja suuria lahjoja, mutta mielestäni se ei ole päivän ainoa tarkoitus tai mikään edellytys.

Kuka saa viettää isänpäivää ja miten, jääköön jokaisen perheen omaksi päätökseksi, se ei ulkopuolisille kuulu. Mun mielestä joka päivä voi olla juhlapäivä! :)

Toivon, että saitte nauttia isänpäivästä omalla tyylillänne. Turha tehdä kaikesta niin pirun hankalaa. Rakastetaan isejä, puolisoita, äitejä, lapsia ja muita läheisiä myös tänään, vaikka onkin ihan tavallinen maanantai!

Lapsen kanssa ravintolaan - kyllä vai ei?

Viime päivinä on kohistu puoleen ja vastaan kun Lapsia ei aina huolita ravintolaan.

Ymmärrän kohinan toisaalta, toisaalta en. 

Äitinä minä olen sitä mieltä, että lapsen voi ottaa mukaan lähes mihin tahansa. Me käymme säännöllisesti ravintoloissa syömässä, niin brunsseilla, lounaalla kuin illallisella ja Alisa kulkee mukana. Minä haluan opettaa lapselleni ravintolakulttuuria ja haluan hänen syövän ravintoloissa muutakin kuin nakit ja ranskalaiset.

Maailmaan mahtuu ääntä, riemua ja itkua eikä sen nyt pitäisi olla maata kaatava asia. Jostain syystä meillä täällä Suomessa vallitsee tietynlainen lapsiviha, miksiköhän?

Yleisellä tasolla ihmisenä minä kyllä ymmärrän syyt sen takana, miksi lapsia ei aina huolita ravintolaan. Kuulostaahan se toisaalta radikaalilta olla huolimatta lapsia ravintolaan, mutta ravintoloitsijan syyllistämisen sijaan miettisin, miten tähän on päädytty.

Minusta meillä vanhemmilla pitäisi olla vastuu siitä, että otamme myös muut ihmiset huomioon kuin itsemme ja jälkikasvumme. Jos itse menen ravintolaan Samulin tai ystävieni kanssa, ilman Alisaa, viettämään lapsivapaata iltaa niin en minä oikeasti ole kovin innoissani jos viereisessä pöydässä pikkutyyppi rääkyy kuin viimeistä päivää. Siksi yritänkin valita sellaisen aikuisten paikan ruokailuamme varten. Toki, jos viereisessä pöydässä pikkutyyppi syö nätisti ja käyttäytyy rauhallisesti välillä ehkä vähän hassutellen, ei se minua haittaa, korkeintaan saatan ihaillen seurata sivusta.

Tässä tullaan mielestäni siihen asian ytimeen, missä vanhemman tulee käyttää sitä harkintakykyä ja tervettä maalaisjärkeä. Millaiseen paikkaan ja mihin aikaan on okei mennä syömään lapsen kanssa. Ja ennen kaikkea millaisen lapsen kanssa. Ei, en tarkoita, että hieman energisemman ja riehakkaamman lapsen kanssa tarvitsee jättää ravintolareissuja väliin, mutta ehkä ravintolassa toimimista on hyvä harjoitella sopivassa paikassa. Ehkä se kaikista fiinein illallisravintola ei ole se oikea paikka.

Fiineimpäänkin ravintolaan on mun mielestä okei mennä lapsen kanssa, kunhan siitä ei aiheudu kohtuutonta haittaa ravintolan muille asiakkaille. Miltä susta tuntuisi maksaa viiden ruokalajin illallisesta 300 euroa ja samalla pyyhkiä niskasta naapuripöydän Tanelin heittämiä ruoanjämiä.. Kärjistettyä ehkä, mutta ei mahdotonta.

Ravintolassa työskennelleenä toivoisin myös vanhempien ottavan huomioon, että kakkavaippaa ei ole kovin hygienista vaihtaa ravintolapöydällä. Ei myöskään ole kiva jättää pöytää ja lattiaa täysin siivottomaan kuntoon. Itse en ainakaan ole kokenut liian työlääksi pyyhkäistä isoimpia sotkuja pöydän alta kun jälkikasvuni on lopettanut ruokailun.

Toivonkin siis ettei tästä tule jatkuvaa vastakkainasettelua lapsilta kiellettyjen ja lapsilta sallittujen paikkojen välillä. Annetaan lapsille oikeus opetella ravintolassa käyttäytymistä, mutta muistetaan ottaa huomioon ja kunnioittaa myös muita ihmisiä ympärillä. Hyökkäys ei aina ole paras ratkaisu asioihin ja ihan ensimmäisenä ei kannata aina pahoittaa mieltänsä.

Musta on okei käydä lapsen kanssa ravintolassa, mutta musta on okei myös haluta ruokailla lapsihäiriövapaasti. Tähän kyllä tekisi mieli lisätä, että osaa ne aikuisetkin... Aloin juuri miettimään, että oman kokemukseni perusteella, eniten olen häiriintynyt aikuisten käytöksestä kuin lasten, mutta se onkin jo toinen juttu.

Joten jatketaan ehdottomasti ravintolassa käymistä lasten kanssa ja ravintolakulttuurin opettamista, mutta muistetaan, että sen naapuripöydän hepun mielestä meidän kullannuppu ei välttämättä ole ihanin ja suloisin hanipallero maailmassa. Yhtälailla hänellä on oikeus siitä maksamastaan ruoasta nauttia, ihan kuten lapsellakin.

Maukasta viikonloppua kaikille ja unohdetaan se putkiajattelu, katsotaan asioita joskus myös jonkun toisen silmin! :) 

Kateellisten päivä - verotiedoista ja rahasta

Eilen julkaistiin viime vuoden verotiedot ja osuvasti päivää kuvattiinkin kateellisten päiväksi. Eikä suotta, asia kävi hyvin selväksi Iltasanomien kommentteja vilkaistessa.

"Itsepähän ovat valinneet julkisen ammatin" ja muuta p*skaa. En ihan täysin ymmärrä minkä takia ne verotiedot pitää julkaista. Kuka sillä tiedolla mitään tekee oikeasti? Asiaa perustellaan sillä, että ihmisillä on oikeus tietää. Ymmärrän kyllä, että palkkatietojen ei pitäisi olla mikään tabu ja avoimet palkkatiedot saattaisivat tasapäistää palkkoja. On totta, että Suomessa toinen saattaa saada samasta työstä eri palkkaa kuin toinen, se on totta kai epäreilua, mutta toisaalta, korjaako julkiset verotiedot asiaa jos asenteet ei muutu? Musta tuntuu, että se lisäisi vain tätä kateuden määrää.

Haluaisitko sä, että kaikki naapurit tietäisi kuinka paljon tienaat? Mua ainakin ahdistais, jos joku tekis musta johtopäätöksiä tulojen perusteella. Täällä kun on huono juttu jos tienaa vähän, mutta jos tienaa paljon niin se vasta huono onkin, eikä oikein se keskituloisuuskaan ole hyvä juttu.

Keskustelupalstat repeää lähes liitoksistaan kun ruoditaan kuinka paljon kukin julkkis tai huippubloggaaja tienasi. Keskusteluiden ydin tuntuu olevan, että nämä julkimot ovat tienanneet rahansa tekemättä mitään. 100 000€ sohvalla maaten! Miettikää, ratkaisu köyhyyteen on keksitty! Maataan vaan sohvalla ja rahaa tulee ovista ja ikkunoista. Eiköhän kaikki ruveta siis tienaamaan.

Aika harva tienaa tekemättä MITÄÄN. Tai jos juuri nyt tienaa tekemättä mitään, on ehkä joskus tehnyt jotain ansaitakseen rahaa. Mun oma henkilökohtainen mielipide on, että eiköhän suurin osa ole palkkansa ansainnut ja jos ei ole, niin eipä se multa pois ole.

Mun on aika vaikee laittaa näitä keskusteluita muun kuin kateuden piikkiin, eli perinteinen kateuskortti on heitetty, wuhuu. Meillä on Suomessa sinänsä hyvä tilanne, että kaikilla meillä on tiettyyn pisteeseen asti yhtäläiset mahdollisuudet opiskella. Hyvä koulutus ei takaa huippuansioita, mutta korkeasti koulutetulla on ehkä paremmat mahikset rahakkaisiin virkoihin. Itseäni harmittaa joskus valtavasti, etten opiskellut enempää kuin ammattikorkeakoulututkinnon, mutta se pistettäköön ihan laiskuuden piikkiin, myönnetään! Myöhäistä ei tietenkään ole vieläkään, kynnys vain on hieman suurempi.

Toki on niitä, jotka tienaa hurjat tulot ilman koulutusta, mutta se vaatii varmasti paljon töitä ja tietty ripauksen onnea, niin kuin elämässä yleensäkin.  Mutta monenko menestystarinan on alkanut seuraavasti: "Makasin kotona sohvalla kun ovikello soi. Sitten mua vain tultiin pyytämään kansainvälisen suuryrityksen toimitusjohtajaksi." Ei ehkä kovin monen? 

Jos otetaan vielä esimerkiksi bloggaajat, niin kaikki kunnia heille, jotka elantonsa blogillaan tienaa. Joskus oma palkkatyö tuntuu lastenleikiltä verrattuna tähän mun blogiHARRASTUKSEEN. Saati jos tätä työkseen tekisi. Se joka pitää blogilla tienaamista samana kuin ei tekisi mitään niin ei muuta kuin kokeilemaan! Blogin voi pistää kuka tahansa pystyyn, mutta se, että sillä saavuttaa edes keskituloisen suomalaisen tulot vaatii vähän jo työtäkin.

Kateus on sen verran kuluttavaa homma, että itse en enää jaksa siihen kuluttaa energiaa. Tv-juontajan tai näyttelijän tulojen kadehtimisen sijaan vois keskittyä pohtimaan, että mitenköhän sitä omaa tulotasoa voisi nostaa. Tai vaihtoehtoisesti, mistähän sitä tässä kuussa säästäis. ;) Tai sit voi tietty aina odottaa sohvalla sitä ovikellon soittoa jos se korkeapalkkainen toimarin virka vaikka aukeaisi.

Noh, sanomattakin selvää varmaan, ettei meikäläisen nimeä (kumma kyllä!) tänäkään vuonna suurituloistenlistalta löytynyt ja hyvä niin!

Eipähän tarvitse kenenkään kadehtia. :D

Kaksi lasta menee siinä missä yksikin

Aika ajoin joku erehtyy kysymään, koska meille tulee lisää lapsia. Vastaan järjestään, että sitten kun Alisa on iso tai ehkä ei ollenkaan.

Ennen Alisan syntymää olin varma, että haluaisin toisen lapsen parin vuoden ikäerolla. Sitten sain helpon ja rauhallisen lapsen, jonka kanssa on alusta asti ollut suht iisiä. Kaksi vuotta tuli juuri täyteen, mutta toista lasta meille ei vieläkään odoteta. Ei ole edes yritetty, eikä suunniteltu. Miksei? Mikä meni pieleen?

Jaa'a, enpä osaa vastata. Ei vain ole tuntunut siltä. Ei sillä, meillä on ihana perhe ja Alisa on ykkösasia meidän elämässä, meidän parisuhde on kunnossa ja muillakin osa-alueilla elämä tasapainossa. Meille ei vain ole toistaiseksi tullut sitä tunnetta toisesta lapsesta, meidän trio tuntuu kokonaiselta.

En pidä mahdottomana ajatusta, että meille joskus toivottaisiin toista lasta, mutta voi olla, että meidän on tarkoituskin olla kolmistaan. Saattaa olla, että syyt on meistä riippumattomia tai sitten meistä riippuvaisia. Toisaalta tuntuu pahalta sanoa näin, kun niin moni ei saa lasta vaikka haluaisi sitä eniten maailmassa. Toisaalta taas en haluaisi ajatella niinkään, että meidän olisi haluttava toinen lapsi koska niin vaan kuuluisi haluta.

Ideaalitilanne elämässä olisi varmasti se, että jokainen saisi niin monta lasta kuin haluaa, oli se sitten nolla tai kahdeksan. Joskus tuntuu siltä, että vain yhden lapsen haluaminen ei ole suotavaa, vaikka se Suomessa on kuitenkin todella yleinen ja normaali lapsiluku. Ajatellaanko, että yhden lapsen vanhemmat on joko epäonnistuneita, perhe-elämään pettyneitä tai urakiitureita? Minä en koe olevani mikään mainituista, mutta tässä sitä vaan ollaan.

Luulisi, että yhden helpon lapsen jälkeen kynnys toiseen lapseen olisi matala, mutta minä ainakin olen miettinyt, että mitä jos toisen lapsen kanssa on paljon vaikeampaa tai voiko meillä käydä sellaista tuuria, että toinen lapsi olisi myös täysin terve? Entä jos toinen lapsi olisikin vakavasti sairas, kestäisinkö sitä? Tai olisiko minusta sellaiseen? Katson aina ylöspäin tällaisia leijonaemoja ja mietin, miten he ikinät jaksavat. Eihän näitä oikeasti näin voi etukäteen miettiä, vaan on otettava se vastaan mitä elämä eteen tuo.

Aina sanotaan, että kaksi lasta menee siinä kuin yksikin. Mutta herääkö se vanhempi lapsi yöllä syöttämään pienempää? Tämä nyt oli aika karrikoitu esimerkki, mutta ei, oikeasti kaksi lasta ei takuulla mene siinä missä yksi. En ainakaan usko. Toki seuraa heistä voi olla toisilleen ja sitä kautta helpotusta arkeen. Meillä oli juuri Alisaa vuotta vanhempi serkku yökylässä ja olihan meillä tavallista enemmän vilskettä. Molemmat villikot pitivät meidät kiireisenä, mutta kyllähän he haleineen ja hellyyksineen olivat ihania. Onneksi on läheinen serkku, joka tarjoaa "korviketta" sisaruksille ja onneksi pian niitä serkkuja on kaksi lisää. En siis koe sisaruksia juuri nyt välttämättömiksi. En, vaikka olemme molemmat Samulin kanssa monilapsisesta perheestä. Sisarukset on meille tietenkin rakkaita, mutta sitä en vielä tiedä onko meitä tarkoitettu monilapsisen perheen vanhemmiksi.

Onhan meillä aikaa, senkin kuulen usein ja tottahan se on. Se vain sotii sitä ajatusta vastaan, että olen aina ajatellut haluavani lapset nuorena, Mutta johan se on tässä nähty, ajatusmaailma muuttuu siinä missä minäkin.

Samalla kun mua pelottaa ajatus toisesta lapsesta, pelkään sitä, etten koskaan halua enempää lapsia. Toki pahempaa olisi se, että haluaisin, mutta mahdollisuutta siihen ei suotaisi. Olisi kiva saada kristallipallo ja katsoa kahdenkymmenen vuoden päähän, halusinko toisen lapsen vai miten, ei tarvitsisi miettiä ja pelätä. Toisaalta, mitä sitä miettimään ja pelkäämään, kuten sanoin, on otettava vastaan se mitä elämä tuo. 

Tämä teksti oli aika kipeä aihe. Kipeä siksi, että mietin kuinka moni teistä ajattelee, että miten voin ajatella näin. Mutta enpä minä tullut tänne mitään esittämäänkään, näin minä nyt ajattelen. 

Isovanhemmuus - oikeus vai velvollisuus?

Isovanhemmat - nuo automaattiset lastenvahdit tai vaihtoehtoisesti itsekkäät vain omaan elämäänsä keskittyjät. Aika ajoin käydään keskustelua isovanhempien roolista, ilmassa on mummokateutta, onko isovanhemmuus velvollisuus? Mielestäni isovanhemmuus on oikeus, ennen kaikkea lapsen oikeus.

Kaikilla ei tietenkään ole syystä tai toisesta mahdollisuutta olla isovanhempien kanssa. Ei kaikki omista isovanhemmistanikaan ole olleet läsnä minun elämässä, onneksi sentään osa on edelleenkin. Onneksi minullakin oli niitä läheisiä isovanhempia, jotka saattelivat aamulla koulumatkalle tai jonne sai "muuttaa" kun äidin kanssa tuli riitaa. Mummu oli aina lähellä, kymmenen vuotta ihan naapurissa. Vaarin kanssa tehtiin puuhommia: "kolme kottikärryllistä ja mehutauko."

Omissa ja Samulin vanhemmissa olen nähnyt konkreettisesti myös sen, miten paljon isovanhemmuus antaa. Ja miten paljon se antaa lapselle, neljä isovanhempaa rakastavat koko sydämestään, ei lapsella voi ikinä olla liikaa rakastavia ihmisiä lähellä.

Tiedän, että meillä on todella harvinaislaatuinen tilanne isovanhempien suhteen, koska saamme heiltä kaikilta niin paljon apua. Tästä syystä olen kuitenkin myös oppinut arvostamaan heitä enemmän. Ilman isovanhempia meidän elämä olisi moninkertaisesti hankalampaa. Siksi haluan myös vaalia isovanhempien ja Alisan suhdetta ja vahvistaa sitä entisestään. Vanhemmilla on tärkeä rooli siinä, että ylipäätään annetaan mahdollisuus suhteen kehittymiseen. (Tosin on varmasti isovanhempia, jotka ei sellaista mahdollisuutta edes ansaitse.)

Välillä särähtää korvaani kun joku valittaa esimerkiksi anopin tuoneen vääränlaisen lahjan syntymäpäivänä lapselle. En pidä ajatuksesta, että isovanhempia/kummeja/sukulaisia pidetään lahja-automaatteina, jotka kustantavat lapselle mitä kalliimpia lahjoja. Meillä on periaate Samulin kanssa, että me vanhemmat kustannamme Alisalle ne isoimmat ja kalleimmat hankinnat ja lahjat, se ei ole sukulaisten tehtävä. Toivon myös pystyväni siirtämään Alisalle tämän ajatuksen. 

Minua surettaa edellisenkaltainen valitus myös siksi, että jossain on se lapsi, joka toivoisi, että isovanhempi ylipäätään tulisi paikalle. Vaikka olenkin onnekas ja osa isovanhemmistani on ollut elämässäni tiivisti, välillä olen toivonut, että ne syystä tai toisesta puuttuneet isovanhemmat olisivat myös olleet elämässäni.

Ei mielestäni isovanhempia voi velvoittaa olemaan lapsenvahtina tai lapsenlapsen elämässä ylipäätään, mutta itse näenkin sen ennemmin oikeutena. Ensisijaisesti isovanhemmat ovat lapsen oikeus, jokaiselle lapselle toivoisi ympärille mahdollisimman paljon rakastavia aikuisia. Isovanhemmille isovanhemmuus on mielestäni oikeus toimia tärkeässä tehtävässä ja tuntea se rakkaus mitä lapsenlapsi antaa. Kyllä minun täytyy myöntää, etten ymmärrä isovanhempia, jotka eivät halua olla lastenlastensa elämässä. Lastenlapsi usein on syytön esimerkiksi riitoihin aikuisten välillä.

Arvostakaa isovanhempia ja lastenlapsia, heidän välinen suhde on parhaimmillaan kerrassaan upeaa!

Onko teidän mielestä isovanhemmuus oikeus vai velvollisuus?