NO NE KAVERISYNTTÄRIT!

Meidän perheessä on selkeästi alkanut uusi jännittävä aika. Alisa kyläilee vapaa-ajalla kavereiden luona ja tänä vuonna meille on kulkeutunut tasaiseen tahtiin kutsuja kaverisynttäreille. Sehän on siis kiva asia ja Alisa odottaa synttäreitä aina hirveästi.

Kavereiden synttäreiden lisäksi ymmärsin, että nyt taitaa olla aika meidänkin järjestää ensimmäiset kaverisynttärit. Alisahan oli tästä innostunut sen verran, että yhtenä aamuna yksi lapsi päiväkodissa kysyi minulta, että pääseekö hän sitten Alisan naamiaissynttäreille tänä keväänä. Hetken olin lievästi sanottuna hämmentynyt, mutta Alisa kertoi, että oli jo kutsunut kaikki päiväkotikaverit meille naamiaissynttäreille. Okei, naamiaiset on ihan jees, sopii mulle, mutta rakas lapseni, sinulla on syntymäpäivät vasta lokakuussa...

Tämä on nyt muuten aiheuttanut meillä hieman kipuilua kun Alisalla on synttärit vasta syksyllä. Neljävuotiaamme on ollut hieman vaikeaa ymmärtää, että kevät ja syksy on ihan yhtä usein ja jokaisella on yhtä monta kertaa vuodessa synttärit...

***

Millainen on sopiva lahja?

Kaverisynttärit ovat kieltämättä pyörineet viime aikoina mielessä. Etenkin kun mulla ei ole aiempaa omakohtaista kokemusta näistä äitinä.

Millainen lahja kaverisynttäreille pitää viedä? Tykkään lahjojen ostamisesta, mutta "vieraalle" lapselle lahjan hankkiminen on vähän hankalaa. Mistä lapsi tykkäisi? Mitä sen lahjan pitää maksaa tai mitä se saa maksaa? 

Tein pientä tutkimusta ja havaitsin, että useimpien mielestä kaverilahjalle hyvä hinta on 5-15€, joka on munkin mielestä ihan ok. Voin kuitenkin kuvitella, että joissain perheissä tuo 15e voi olla ihan liikaa, etenkin jos lapsia on useampia ja samalle kuulle osuu useammat synttärit. Ajattelen, että vaikka minulla olisi varaa laittaa se parikymppiä lahjaan, en todellakaan halua aiheuttaa kenellekään ahdistusta, että vastavuoroisesti meidän kaverisynttäreille pitäisi ostaa tarpeeksi kallis lahja, jotta voi osallistua. Saatteko kiinni mitä haen takaa? Hirveän vaikeaa määrittää, mikä olisi sopiva lahja, ettei se ole liian halpa tai liian kallis. (Omasta mielestäni lahja ei voi olla liian halpa, mutta olenkin antimaterialisti.)

Sori vaan kaikki mun vieraat, mutta rehellisesti sanottuna en itse muista yhtäkään lahjaa mitä sain kaverisynttäreillä lahjaksi. Paljon muita asioita kuitenkin muistan mun synttäreiltä ja haluaisin ajatella, ettei niillä lahjoilla koskaan ollut niin suurta merkitystä. Onko sama juttu enää nykyään? 

Hetken harkitsin, että syksyllä kirjoittaisin Alisan kutsuun, että älkää tuoko lahjoja. Olisiko se ratkaisu asiaan? Kenenkään ei enää tarvitsisi miettiä mitä ostaa ja paljonko sen pitää maksaa. Toisaalta, yhden äidin kampanjana se ei varmaan aiheuttaisi kuin pahan mielen omalle lapselleni, että mahtaako se kaiken kieltäminenkään toimia, vaikka tarkoittaisikin hyvää.

Synttärit kotona - noloa?

Olen myös havainnut, että kotona järjestettävät synttärit taitavat olla jo vähän so last season. Monet paikat mainostavat, että heillä voi järjestää synttäreitä; uimahallit, hoplopit, keilahallit, liikuntakeskukset jne. Musta tollaiset on hyvä juttu, voisin kuvitella, että joskus olisi kiva päästä helpommalla ja vaan maksaa vähän enemmän ettei tarvitse järjestää synttäreitä kotona. 

Toisaalta, mennäänkö sillon taas enemmän siihen suuntaan, että perinteiset yksinkertaiset kotisynttärit on jo ihan noloa? Vähintään pitäisi olla taikuri, klovni, popparikone ja suklaaputous.

Mun äiti lohdutti mua, että perinteiset kaverisynttärit kotona on kohta niin eksoottinen elämys, että se saattaa tuntua lapsista vallan mahtavalta. Jos vaan tekis sen perinteisen pyöreän kermakakun, laittaisi koristeeksi purkkipersikoita ja viinirypäleitä. Sipsi- ja karkkipussit sekä cola ja fanta pöytään, siis sellaiset perinteiset ysärisynttärit. Leikkeinä voitaisiin mennä ehkä peiliä ja pullonpyöritystä. Extrana voisi olla ongintaa, josta jokainen saisi pari pehmotarraa saaliina. 

Mahtaisiko niistä synttäreistä jäädä niitä kauniita lapsuusmuistoja vai jääkö kaikille vain päällimäisenä mieleen, että olipa köyhät juhlat kun ei ollut uniikkia artesaanikakkua, pariakymmentä lajia herkkuja, kalliita vieraslahjoja ja ostettua esiintyjää.

Yritä tässä sitten luovia taas, ettei kenellekkään tule paha mieli tai ahdistusta, tai ettei nolaa omaa lastaan. Samalla pitäisi miettiä, että mitä se oma lompakko kestää vai pitäisikö synttäreitä varten alkaa säästämään jo pari kuukautta ennen.

Mites, oi kokeeneemmat kanssavanhemmat. Kertokaa, miten selvitä kaverisynttäreistä kunnialla?

**Kuvat meidän aiemmilta synttäreiltä**

APUA! LAPSENI JÄI ISÄNSÄ KANSSA KAHDEN

Minä pakkasin laukut ja lähdin. Nimittäin viikonlopuksi Lontooseen. Koti ja Alisa jäävät nyt Samulin vastuulle, sillä matkaseuralaiseni tällä kertaa on äitini. 

Miten ihmeessä Samuli nyt pärjää oman lapsensa kanssa kun olen kaksi yötä pois? Se on herättänyt kysymyksiä ennenkin kun olen ollut pois. Kun Alisa oli vain muutaman kuukauden ikäinen, minulta kysyttiin ensimmäisen kerran miten isä pärjää lapsensa kanssa, olinhan minä oikein pari tuntia pois kotoa tuolloin.

Kumma juttu, että kukaan ei kyseenalaistanut minun pärjäämistä silloin kun Samuli oli viikon Espanjassa. 

Kyllähän äiti aina pärjää, mutta entäs ne isät?

Miksi edelleen, vuonna 2019, osallistuva isä ja tasavertainen vanhemmuus ovat jotenkin erikoisia asioita? Sen tulisi mielestäni olla normi. Tavallisessa kahden vanhemman taloudessa ei mielestäni pitäisi olla ensisijaista ja toissijaista vanhempaa vaan kaksi vanhempaa.

Tekisi mieli sanoa kummastelijoille julmasti takaisin, että jos niin on ettei isä oman lapsensa kanssa pärjää niin lienee korkea aika opetella. Olen kuitenkin tyytynyt toteamaan latteasti, että meillä se isä on ihan tasaveroinen vanhempi siinä missä äitikin. (Miksi mun pitää edes kertoa se?) Monessa asiassa Samuli on mua parempi vanhempi, meillä molemmilla on omat vahvuudet ja omat roolit. Ikinä en kuitenkaan ole ajatellut etteikö hän pärjäisi. Silloin kun Alisa syntyi, olin ihan varma, että Samuli kyllä pärjää vauvan kanssa, mutta itsestäni en ollut yhtään niin varma.

***

Meillä pidetään tärkeänä sitä, että molemmilla on tasavertainen oikeus omaan aikaan, eikä tästä tarvitse ikinä riidellä. Minä aion jatkossakin viettää iltoja kavereiden kanssa ja matkustella muullakin kokoonpanolla kuin perheen kesken. Samulilla on oikeus samaan.

En ajatellut tämän olevan mikään postauksen arvoinen juttu, koska olen yli neljä vuotta jakanut vanhemmuuden tasavertaisesti ja lähipiirissä on todella mahtavia isejä jotka hoitavat tonttinsa mallikkaasti ja äitien oma aika ei jää ainakaan siitä kiinni. Luin kuitenkin niin surullisen keskustelun aiheesta tällä viikolla ja tajusin, että ihan liian moni nainen elää parisuhteessa, jossa ilmeisesti isä on ihan kykenemätön huolehtimaan lapsesta edes yhden illan ajan. Mä ehkä vähän järkytyin siitä. Käsitin samalla, että olen ihan etuoikeutettu, koska meillä vanhemmuus jakautuu tasavertaisesti, kuten se kuuluisa oma aikakin.

Ovatko isät ihan vätyksiä vai eikö äidit aina luota isään? En tiedä. Tietysti tuo on tosi karrikoidusti sanottu, sillä kuten totesin, mä ainakin tiedän moni huippuisejä ja mun mielestä tasavertaisen vanhemmuuden pitäisi ehdottomasti olla normaali juttu, eikä sellainen mikä aiheuttaa ihmetystä muissa ihmisissä.

Kyllä, mun on niitä kahta jo ikävä. En kuitenkaan hetkeäkään epäile, etteivätkö he siellä kotona pärjää. Tiedän myös, että tasavertainen vanhemmuus on hirvittävä voimavara, joka kantaa meidät läpi kiireisten ruuhkavuosien. Tasavertainen vanhemmuus näkyy myös rakkautena, ihan kaikkien perheenjäsenten välillä. 

Tänä viikonloppuna aion kuitenkin keskittyä nauttimaan reissusta ja uusista kokemuksista!

TOISENLAINEN TARINA PÄIVÄKODISTA

Olen huolissani.

Olen huolissani siksi, että jatkuvasti joudun lukemaan huonoista kokemuksista päiväkoteihin liittyen. Mua surettaa, että varhaiskasvatuksessakin halutaan säästää ja ryhmäkokoja kasvattaa. Samalla pelkään, että tämä kaikki tulee vielä kalliimmaksi tulevaisuudessa.

Meillä on Suomessa hyvä ja suhteessa todella edullinen varhaiskasvatus, mutta mielestäni sen suunta on huolestuttava. Tiedän, miten etuoikeutettuja suomalaiset ovat varhaiskasvatuksen kanssa, mutta se ei poista ongelmia, jotka tuntuvat jatkuvasti olevan esillä.

Silti halusin kirjoittaa toisenlaisen tarinan päiväkodista. En kehuskellakseni, vaan kertoakseni miten päivähoito voi parhaimmillaan toimia ja mikä merkitys sillä on arjessa. En ole kasvastusalan ammattilainen, olen vain tavallinen äiti ja tämän postauksen kirjoitan tavallisen äidin näkökulmasta. Asioilla on varmasti monta puolta. Hyvin ja huonosti toimivia yksiköitä on varmasti erilaisia ja eri kokoisia, eikä näihin ongelmiin varmasti ole yhtä yksittäistä ratkaisua.

***

Meidän päiväkodissa on 13 lasta ja 3 aikuista. Suurin osa lapsista on Alisan ikäisiä, eli 4 vuotiaita, mutta pidän siitä että ryhmässä oppii toimimaan eri-ikäisten lasten kanssa. Arvostan meidän päiväkodissa eniten juuri pientä kokoa. Totta kai on olemassa isojakin päiväkoteja, joissa homma toimii erinomaisesti ja lapset viihtyvät, eikä päiväkotiarki kuormita liikaa.

En kuitenkaan äkkiä keksi yhtään asiaa, joka lasten hyvinvoinnin näkökulmasta puhuisi suurien ryhmäkokojen puolesta. Mielestäni suurien ryhmien puolesta puhuu ainoastaan raha ja tehokkuus. Mutta mikä on hintalappu lasten hyvinvoinnille?

En väitä, että kaikki lapset erityisesti kärsisivät suurista ryhmistä. Todennäköisesti oma lapseni pärjäisi isommassakin ryhmässä erinomaisesti. Kaikkien kohdalla näin ei kuitenkaan ole ja luulen että isossa ryhmässä tottelevainen ja kiltti lapseni jäisi todennäköisesti pienemmälle huomiolle, koska hän on ns. pärjääjä, vaikka osaa kyllä pitää puolensa. Mitä hyötyä hänelle olisi isosta ryhmästä? En usko, että mitään.

Pienessä ryhmässä esimerkiksi melutaso on hurjasti matalampi kuin suurissa ryhmissä. En myöskään koe, että päiväkotiarki meillä kuormittaisi Alisaa hurjasti ja siitä olen todella iloinen. Kodinomainen, rauhallinen päiväkoti on onnenpotku. Meidän vanhempien ei tarvitse kantaa huolta päivän sujuvuudesta, sillä luottamus meidän päiväkotiin on sata. Koskaan Alisa ei ole jäänyt itkemään hoitoon ja aina hän on mielellään menossa hoitoon, jopa lomalla. Työpäivän aikana voin keskittyä täysillä työhöni, ilman murehtimista päiväkotiin liittyen.

En väheksy varhaiskasvattajia, en todellakaan. Suurin osa varhaiskasvattajista on huippuja ja lasten parasta ajattelevia. Ongelmat ovat jossain päiväkotien henkilökunnan yläpuolella. Resurssit, joita heille nykyään tarjotaan, tai siis niiden olemattomuus saa mut näkemään punaista. En ihmettele yhtään, että varhaiskasvattajat ovat väsyneitä työhönsä ja moni palaa loppuun tai jopa vaihtaa alaa. Varhaiskasvatusta vaivaa samat ongelmat kuin hoiva-alaa ylipäätään.

***

Samat ongelmat seuraavat ja heijastuvat mielestäni myös kouluun. Tässä mielestäni alkaa näkyä se hintalappu, mikä kaikella tehostamisella ja pienten yksiköiden alas ajolla on.

Totta kai kaikki on kiinni myös lapsesta, mutta kyllä mä näen lapsestani miten hyvin hän voi päiväkodissa ja sitä pidän yhtenä tärkeimpänä asiana. Koen myös, että meidän päiväkodissa aidosti välitetään lapsista ja pystytään antamaan huomiota jokaiselle lapselle päivän aikana riittävästi.

Olen iloinen ja helpottunut, että me saadaan nauttia näin mahtavasta tilanteesta ja mun ei tarvitse päivähoidosta stressata. Tunnen huolta siitä, että tiedän meidän päiväkodin olevan liipasimella. Se aiotaan todennäköisesti jossain kohtaa tulevaisuudessa ajaa alas. Huolimatta siitä, että mun empiirisen kokemuksen perusteella jokainen lapsi kyseisessä päiväkodissa on erityisen hyvinvoiva ja vanhemmat tyytyväisiä. Päiväkodissa on ollut ongelmatilanteita erityisen vähäisesti koko aikana, enkä keksi pahaa sanottavaa tai huonoa asiaa meidän päiväkodista. Tänä päivänä se tuntuu olevan erittäin poikkeuksellista. Olen tuntenut huolta siitä, että vaikka Alisa todennäköisesti ehtii käydä päiväkodin loppuun kyseisessä päiväkodissa, niin mahdollisesti joskus ehkä tulevat sisarukset tuskin eivät. Todennäköisesti iso päiväkoti on tuolloin ainoa vaihtoehto.

Tähän liittyen olen sanonut monesti, että voisin maksaa vielä enemmän, jos sillä voisin saada pienemmät ryhmäkoot myös tulevaisuudessa. Mutta jos rahalla saa parempaa varhaiskasvatusta niin se tietenkin lisää eriarvoistumista eikä poista ongelmaa tai ole ratkaisu sinällään.

Miksi kaikki pienet yksiköt halutaan ajaa alas? 

Miksi raha ratkaisee meidän lasten hyvinvoinnissa niin paljon? Toimiva, hyvinvoiva ja lapsen etua ajava varhaiskasvatus toimisi yhtenä kannustimena myös työelämään palaamiseen. 

Ikävät otsikot päivähoidosta ja huonosti voivista lapsista eivät ainakaan houkuttele synnytystalkoisiin.

OLIN UNOHTANUT MITÄ YÖHERÄILY ON!

Yöheräily - tuo tuttu vieras lapsiperheissä, etenkin vauvavuosina. Aika kultaa muistot ja olin jo päässyt unohtamaan millaista se on. Neljävuotiaan vanhempina olimme jo useamman vuoden nukkuneet suht hyvin.

...kunnes tällä viikolla!

Flunssa, nuha ja yskä vaikeuttivat nukkumista ja Alisa on nukkunut erittäin levottomasti. Ja me vanhemmat tietysti siinä sivussa. Vaikka yritimme hieman vuorotella valvomisen suhteen, niin kyllä se silti vaikutti molempiin. Aamuisin töihin raahautuminen on ollut ihan kamalaa. Olen ollut niin väsynyt, että olisin antanut mitä vaan että olisin saanut nukkua edes hetken pidempään. Äitiyslomalla sai sentään yleensä nukkua päiväunet huonon yön jälkeen, mutta nyt ei. 

Olin kyllä totaalisesti unohtanut miten raskasta huonosti nukkuminen on. Minuun huonosti nukkuminen vaikuttaa ainakin siten, että olen huonolla tuulella. Jospa loppuviikko menisi paremmalla tuulella!

En voi pelkästään Alisaa syyttää, viikonloppuna unet jäivät myös hieman vähäisiksi, koska olimme Samulin kanssa laivalla ja sieltä tultua leivoin myöhään yöhön kakkuja Samulin syntymäpäiville. Siihen päälle tämä normaalia huonommin nukuttu alkuviikko ja eilen keskiviikkona olin ihan loppu tähän viikkoon! Onneksi mulla koitti nyt ensimmäiset arkivapaat ja olen tänään ja huomenna kotona ennen viikonloppuna alkavaa työviikkoa.

Tänä aamuna nukuinkin ihan ennätyspitkään ja Alisakin touhusikin omiaan koko aamun. Meidän on nyt tarkoitus vain ja ainoastaan levätä Alisan kanssa, jotta hän terveyhtyisi kokonaan ja minä piristyisin. Jossain määrin ajattelin jo valmistella meidän Berliinin reissuakin, sillä seuraavat vapaat vietetäänkin sitten Berliinissä. Ajattelimme ottaa todella rajallisen määrän matkatavaroita, joten niitä tarvitsee hieman suunnitella etukäteen.

On tällä viikolla kivojakin juttuja ollut, kun kävin kasvattamassa joulufiilistä yhtenä iltana. Huomenna tulossa lisää siitä. Tulehan huomenna kurkkaamaan myös herkullinen alekoodi ihanaan joulukauppaan!

Terveisin: Väsynyt zombiemutsi, huomenna kenties jo oma itsensä!

LAIMINLÖIN LAPSENI HAMMASHOIDON

Nyt seuraa nolo paljastus ja Vuoden äiti -palkinto kiertää minut jatkossakin kaukaa! Laiminlöin nimittäin lapseni hammashoidon...

Vannon, ettei se ollut tahallista, niin vain tapahtui...

Elin sellaisessa kuvitelmassa, että meille tulee jälleen kutsu hammaslääkäriin kun sen aika on. En siis juurikaan uhrannut ajatusta koko hammaslääkärille, kun neuvolastakin vakuuteltiin kutsun tulevan aikanaan.

Alisa kävi toisella paikkakunnalla asuessamme hammashoitajalla 1,5-vuotiaana ja olin mielessäni ajatellut, että kutsu tulee 3- tai 4 -vuotiaana. Kun neljännet synttärit ohitettiin, aloin miettiä millonkahan se kutsu hammaslääkäriin oikein tulee?

Menin kaupungin sivuille ja kauhukseni huomasin, että hammastarkastus olisi ollut kolmevuotiaana!!!

MIKSI MEILLE EI TULLUT KUTSUA?

Samalla sivulla oli tieto (aika huomaamattomasti), että mikäli asuinpaikka on muuttunut, tiedot eivät heille päivity automaattisesti ja ensimmäinen hammastarkistusaika tulee varata itse.

Tosiaan, olemme muuttaneet Alisan ollessa alle 2-vuotias ja minun olisi pitänyt tässä kohtaa osata se aika varata itse! Tuli todella nolo fiilis, enhän minä jatkuvasti käy hammashoidon verkkosivuilla, joten miten olisin voinut moisen tajuta...?

Ei todellakaan tullut mieleen, että osoitetiedot ei päivity automaattisesti julkiseen terveydenhuoltoon väestörekisteristä. Etenkin kun neuvolassa olemme jo useamman kerran käyneet nykyisessä kaupungissa.

Nyt on aika varattu hammastarkastukseen, enkä ainakaan puhelimitse hirveää satikutia saanut, mutta vähän jännittää saanko haukut käynnillä. En usko, että meillä Alisan hampaiden kanssa ongelmia on, mutta hyvä käydä tarkistamassa kuitenkin.

***

Tarinan opetus on siis se, että tarkistakaa koska niitä käyntejä pitäisi olla, etenkin jos olette muuttaneet! :)

ULKOILEEKO LAPSENI TARPEEKSI?

Muut perheet ulkoilee päivittäin tuntikausia, miten ne ehtii ja jaksaa!?

Tuolta musta usein tuntuu, miten kaikki muut jaksaa ja ehtii ulkoilla kun itsestäni tuntuu etten aina ehdi nenää näyttää ulkona pientä työmatkakävelyä lukuunottamatta (siis parkkipaikalta töihin...)

Mä en oikeastaan koskaan ole ollut sellainen hiekkalaatikolla kykkijä, Samuli on siinä huomattavasti parempi. Totta kai mäkin joskus käyn Alisan kanssa hiekkalaatikolla, etenkin silloin kun olin vielä kotiäiti, mutta nykyään vähemmän. Eikä se enää ole pelkästä halusta kiinni, musta tuntuu ettei ehditä!

Miten ihmeessä te ehditte ulkoilla arkisin kaiken työelämän keskellä?

Meidän arkipäivä menee yleensä siten, että haen Alisan päiväkodista ja kotona olemme noin puoli viisi, sen jälkeen joko teen ruokaa tai ainakin syömme edellisen päivän ruokaa. Äkkiä kello on ehkä puoli kuusi ja illan ainoa potentiaalinen ulkoiluhetki käsillä, toisaalta se on myös hetki jolloin Alisa voi rauhassa leikkiä leluillaan tai voimme pelata yhdessä tai vaikka askarrella. Sitten onkin jo aika mennä iltapalalle ja -pesulle ennen Alisan nukkumaanmenoa. Alisa menee yleensä nukkumaan noin klo. 20.

En toki ole siinä mielessä huolissani, sillä tiedän Alisan ulkoilevan päiväkodissa yleensä useamman kerran päivässä. Minä kuitenkin haluaisin säännöllisesti ulkoilla lapseni kanssa.

On meillä toki viikonloput, jolloin ulkoilua tulee yleensä reippaasti. Kisareissuilla saa olla ulkona koko päivän ja muutenkin meillä on tapana ulkoilla viikonloppuisin. Viikonloppuisinkin mulle ominaisempaa on pienet lenkit ja retkeily, kuin hiekkalaatikolla istuminen.

Olen oikeastaan tyytyväinen siitä, että retkeilystä on tullut meille säännöllisempi tapa, koska se tuntuu olevan koko perheelle sopivin ulkoilu- ja liikuntamuoto. Nyt toki saatiin äitini myötä yksi innokas retkeilijä lisää.

Termari ja pienet eväät mukaan ja täydellinen retki on valmis!

Joskus harmittelen tätä elämän ja arjen hektisyyttä, kun tuntuu, ettei aika riitä kaikkeen siihen mitä haluaisi tehdä. Kuten muutkin, mäkin haluaisin olla hyvä äiti ja jotenkin mun ajatuksissa hyvät äidit ulkoilee lasten kanssa paljon. Yritän paikkailla asiaa viikonloppuisin, mutta riittääkö se?

Joten siis, mistä revitte aikaa ulkoiluun? Saisinko pari lisätuntia tänne, kiitos! <3

Lapsellista ruokaa

Meillä on aina asunut lapsi, joka syö hyvin sitä mitä tarjotaan. Ei ole ollut montaa ruokaa, mikä hänelle ei maistuisi. Myös päiväkodista olen saanut samanlaista palautetta. Olen vauvasta asti tarjonnut Alisalle välillä vähän erilaistakin ruokaa. Sen jälkeen kun Alisa täytti yksi, meillä ei ole tehty erikseen aikuisten ja lasten ruokaa vaan Alisa on syönyt sitä mitä aikuisetkin. 

En tarkalleen muista, koska tilanne meidän ruokailussa muuttui, ehkä jotain kuukausia sitten? Äskettäin heräsin siihen, että meidän ennen niin hyvin syönyt lapsi oli muuttunut yök, pahaa, en syö -lapseksi. 

Lähes joka ruoassa tuntui olevan jotain, mistä hän ei pidä: sipulia, tomaatin paloja tai muuten vain outoja juttuja. Ainoa toiveruoka tuntui olevan makaronilaatikko. Aloin jo miettiä, teenkö todella niin pahaa ruokaa, kun päiväkodista hoitajat kertoivat Alisan syövän kaikkea ja olevan ryhmän parhaita syöjiä erikoisempienkin ruokien osalta. Homma sakkasi siis vain kotona, kun ei ole muuta ryhmää seurana.

Tilanne kärjistyi viikonloppuna kun sunnuntaina meillä oli päivällisellä blinejä. Tiedostin kyllä etukäteen, että ehkä se ei ole kaikista lapsia miellyttävintä ruokaa, mutta päätin kuitenkin tarjoilla sitä koko perheelle. Mulla on aina ollut periaate, että lapsen on hyvä maistaa joskus ihan erilaisiakin ruokalajeja ja makuja.

Ei, ei kelvannut. Alisa ei suostunut edes maistamaan.

Yök. Pahaa. Äiti tekee pahaa ruokaa.

Meillä ei pakoteta syömään, mutta maistaa pitäisi ja ruokaa ei saa haukkua. Päätin, että nyt meillä otetaan tämä ruoka-asia tarkempaan syyniin ja homma täytyy saada raiteilleen. Aloin miettiä, miten tilannetta voisi lähteä parantamaan ilman, että minun tarvitsee joka päivä tehdä makaronilaatikkoa.

Maanantain ruokalistalla meillä oli Alisalle uusi tuttavuus: kanaviillokki. Kouluajoilta tuttua, mutta sen jälkeen ei monestikaan omalle ruokalistalle ole päätynyt. Ajattelin jo mielessäni että tuo outo keltainen kanakastike tuskin uppoaisi pieneen nirsoilijaamme. 

Olen aina ollut sen puolesta puhuja, että lapsi kannattaa ottaa mukaan ruoanlaittoon, mutta autuaasti itse unohtanut sen! Ainakin arkikokkailussa, viikonloppuisin kun on ollut enemmän aikaa, olen ottanut Alisaa enemmän mukaan ruoanlaittoon, mutta tällä kertaa ajattelin ottaa hänet mukaan myös näin arkenakin. Niimpä valmistimme yhdessä rakkaudella currykastikkeen, josta muuten tulikin erittäin herkullista. Ylpeys paistoi Alisan kasvoilta kun söimme hänen valmistamaa ruokaa.

Lautanen tyhjä. Nam. Hyvää!

Niimpä niin, vanha kikka toimi taas. Samalla kivi putosi sydämeltäni, ehkei hän olekaan muuttunut nirsoksi, eikä minun ruoassani sittenkään tainnut olla vikaa. Ehkä tämä on taas joku kuuluisa vaihe, jolloin kaikkeen uuteen suhtaudutaan ennakkoluuloisesti. Tästä eteenpäin yritän olla vähemmän kiireinen ja ottaa Alisan mukaan kokkailuun entistä useammin, etenkin uusien ruokien kohdalla. Lisäksi päätin olla paremmin läsnä ruokailutilanteessa, en ole tainnut olla siinäkään erityisen esimerkillinen. 

Kohti kivempia ruokailuhetkiä!

(ehkä ensi kerralla ne blinit maistuvat myös Alisalle)

Kolmevuotiaalla oma tabletti

Meidän kolmevuotiaalla on ollut jo jonkin aikaa oma tabletti. Tarviiko 3-vuotias omaa tablettia?

Eihän kolmevuotias oikeasti tarvitse tablettia, mutta on siitä ollut hyötyäkin. Alisa sai tabletin viime jouluna joululahjaksi. Ihan tuliuusi tabletti ei tosiaankaan ollut, sillä alunperin Samuli lunasti sen käytettynä vanhasta työpaikastaan ja se oli meillä aikuisilla hetken käytössä, kunnes hommasimme uuden tabletin. Sen jälkeen tämä vanha jäi kaappiin pölyttymään. Alisa sai välillä pelata mun ja Samulin tabletilla, mutta lopulta päätimme antaa vanhan tabletin Alisan käyttöön ja kääräisin sen jouluksi lahjapaperiin.

Oli helppoa kun sai tyhjentää tabletin kaikesta ylimääräisestä ja ladata siihen vain ne jutut mitä Alisa tarvitsee. Pääasiassa Alisa saa pelailla tabletillaan valitsemiamme pelejä. Nykyään on olemassa oikein hyödyllisiä oppimispelejä, joten siinä mielessä tabletti on tosi hyvä juttu. Tablettiin täytyy erikseen laittaa netti päälle, jotta voi katsoa esimerkiksi youtube-videoita, joten joskus Alisa saa katsella myös niitä. Useimmin tabletti on kuitenkin pelikäytössä.

Eniten tabletti on käytössä pitkillä automatkoilla. Tabletti oli supernäppärä niin Islannissa kuin esimerkiksi Lapin reissulla.

Meillä ei ole tällä hetkellä mitään ruutuaikarajoituksia, koska emme ole kokeneet rajoittamista tarpeelliseksi. Tabletti on tosiaankin käytössä eniten automatkoilla, muuten se saattaa välillä maata akku tyhjänä pitkiäkin aikoja. Toki joskus Alisa saa kotonakin pelailla tabletilla, mutta useimmiten kotona kiinnostaa ihan muut leikit. Koska tabletin käyttö on niin epäsäännöllistä, ei meillä ole sen suurempia rajoituksia sen käytön suhteen.

Itse koen, että lapsen on tärkeintä leikkiä ja puuhailla ihan normaaleja leikkejä ja siinä ohella pelailu tai videot tabletilla eivät ole vaarallisia. Meillä tabletista on ollut hyötyä esimerkiksi kirjainten ja numeroiden opettelun kanssa ja nykyäänhän monissa kouluissakin käytetään tabletteja oppimisvälineinä. 

Helpommallahan sitä pääsisi kun antaisi päivät läpensä Alisan katsella tablettia, telkkaria jne., mutta ehkä kohtuus kaikessa. Meillä tabletti toimii epäsäännöllisesti hyvänä viihdyttäjänä ja mun mielestä nämä elektroniset laitteet nyt vain ovat tätä päivää, mutta toivottavasti ne eivät ikinä syrjäytä perinteisiä leikkejä ja pelejä. En usko, että olisimme vartavasten ostaneet uutta tablettia Alisalle, mutta tämä käytetty tabletti on kelvannut enemmän kuin hyvin.

Pelataanko teillä tabletilla? Koetteko sen enemmän hyödyllisenä kuin ongelmana? 

Keskimääräistä nuorempi äiti saa todistella enemmän olevansa hyvä äiti?

Suomessa ensisynnyttäjät ovat keskimäärin 29-vuotiaita, kertoo Tilastokeskus. Keskimäärin minulla ei pitäisi siis olla vielä lasta, täytinhän vasta 27 vuotta. Alisan syntyessä olin 23-vuotias, selvästi keskimääräistä nuorempi siis. En kuuna päivänä olisi ennen raskautta voinut kuvitella miten paljon se näkyisi äitiydessäni. En koskaan ennen ajatellut olevani varsinaisesti nuori äiti. Ainakaan niin nuori, että se aiheuttaisi kummallisia tilanteita.

Mulla oli raskausaikana todella monta terveydehoitajaa neuvolassa, kenestäkään ei tullut mulle sitä omaa neuvolantätiä. Yksi kerta on kuitenkin jäänyt mieleen, koin tuolla käynnillä hirveää ahdistusta siitä, miten minua ei kohdeltu aikuisena vaan ihan teininä. Olin ottanut etukäteen selvää, että seuraavalla kerralla isän olisi hyvä olla mukana ja kysyinkin tästä erikseen. Vastaukseksi sain, että isä voi olla mukana JOS hän on mukana kuvioissa. Puna nousi poskilleni, olin todella hämmentynyt. Kyllähän sieltä papereista olisi pitänyt käydä ilmi, että se isä asuu samassa osoitteessa kuin minäkin. Jokseenkin käsittämätön aivopieru hoitajalta korostaa sanaa JOS... Ihan kun se nyt olisi tavallisinta, että äiti ja isä eivät asu samassa osoitteessa?

Kaikenlaisissa kerhoissa olin poikkeuksetta aina nuorin. Pari kertaa sain kuulla kuinka nuori olen ja kuinka joku ei olisi voinut kuvitella hankkivansa lapsia samassa iässä. Yritin aina ajatella, ettei kyseessä ollut omien valintojeni kritisointi, mutta kieltämättä se joskus hieman harmitti.

Nuori perhe = köyhä perhe?

Kerran yhdessä kerhossa sain kassillisen vaatteita kommentilla "teillä on näille varmaan tarvetta.." Ei siinä, ne olivat kerhon "saa ottaa ilmaiseksi" laatikosta jämät, jotka eivät siis olleet kelvanneet kellekkään, mutta meillehän ne varmasti kelpaa koska olemme nuori (=köyhä) perhe. Hassua sinänsä, että minulle on aina ollut tärkeää, että Alisa on hyvin ja kauniisti puettu, en voi siis parhaalla tahdollanikaan kuvitella, että ainakaan lapseni vaatteista olisi voinut saada sen käsityksen, että meillä olisi ollut näille vaatteille tarvetta. Ymmärrän, että se oli kaunis ajatus, mutta miksi niitä tarjottiin meille? Eipä ole tullut muuta syytä mieleen kuin se, että olin nuorin äiti ja huomattavasti nuorempi kuin muut.

Rahasta puheenollen, usein sanotaan, että lapset halutaan vasta kun on taloudellisesti turvallinen tilanne. Itse valmistuin juuri Alisan synnyttyä ja Samuli vähän sen jälkeen. En kuitenkaan koe, että taloutemme olisi ollut huonolla tolalla tuolloinkaan, olimmehan molemmat olleet useamman vuoden töissä. Toki nykyisellään molempien ollessa vakituisesessa kokoaikaisessa työsuhteessa tilanne on jokseenkin eri kuin silloin. Mutta ei meillä superniukasti eletty, vähän katsottiin mihin törsäillään, mutta koskaan Alisalta ei ole mitään puuttunut.

Itse irtisanouduin vakituisesta työsuhteesta äitiyslomalla, koska tuntui, etten halua enää ravintolahommiin palata. Kotona ehdinkin pyörittelemään ajatuksia ja miettiä mitä haluan. Lopulta tein alanvaihdoksen ja sain nykyisen työpaikkani, minne menin suoraan kotona vietetyn parin vuoden jälkeen innosta puhkuen. Ilman vanhempainvapaata saattaisin olla ihan eri kuvioissa kuin nykyään, enkä todellakaan tarkoita, että olisin tuolloin edempänä urallani, päinvastoin. Mulle vanhempainvapaa antoi hyvän tauon miettiä rauhassa tulevaisuutta ja lopulta kaikki meni parhainpäin. En siis todellakaan koe, että Alisa olisi syntynyt väärään aikaan, vaan todellakin juuri oikeaan aikaan.

Aina nuorin

Niissä kerhoissa olin aina nuorin. Vanhempainilloissa olemme yleensä aina nuorimmat. Hassua sinänsä, mutta Alisan päiväkodissa en ole koskaan kokenut vähättelyä ikämme suhteen, mutta meillä onkin aivan huippu päiväkoti ylipäätään. Joskus vanhempainilloissa tai harrastuksissa tuntuu, etten pääse välttämättä muiden juttuihin mukaan, mutta se voi johtua myös itsestäni ja siitä, että kuvittelen muiden pitävän minua niin nuorena. Se on tyhmää, mutta olen niin monta kertaa törmännyt niihin stereotypioihin ikäni suhteen, että yritän vältellä uusia tilanteita. Joskus pelkään, ettei minua oteta tosissaan koska olen niin nuori. On jännää miten kaikki tämä on tullut kuvioihin vasta sen jälkeen kun tulin raskaaksi, ennen sitä en todellakaan ollut ajatellut, että minua pidetään tavattoman nuorena äitinä.

Toisaalta taas muistan omasta lapsuudestani, miten siistiä oli kun omat vanhempani olivat aina nuorimmasta päästä kun olin kouluiässä. Alisalla on verrattaen aika nuoret isovanhemmat ja sen koen hyvänä asiana. Toivon, että tulevaisuudessa Alisa ainakin kokee meidän nuoren iän enemmän positiivisena kuin negatiivisena asiana. 

Itse en enää niin paljoa stressaa ikääni, vuosien varrella olen saanut itsevarmuutta sen suhteen, että tiedän olevani hyvä äiti. Olen ylpeä lapsestani ja siitä miten minä ja Samuli olemme onnistuneet hänen kasvatuksessaan, Alisa on huipputyyppi! En kadu päivääkään että minusta tuli äiti 23 vuotiaana. Kaikista ei varmasti olisikaan ollut äidiksi samassa iässä, onneksi voin itse kuitenkin seistä omissa kengissäni. Just nyt 27-vuotiaana elämä on huippua, niin äitinä, vaimona kuin ihmisenäkin. 

Keskimääräistä nuorempana äitinä olen joutunut jonkin verran todistelemaan sitä, että olen hyvä äiti. Kun olen huomannut ikääni koskevaa arvostelua, olen halunnut entistä kovemmin todistaa, että minä olen hyvä äiti. Tämä on opettanut itselleni myös sen, etten arvostele toisia äitejä iän, statuksen tai minkään muun perusteella. Tiedän, ettei hyvä äitiys ole mistään yhdestä tekijästä riippuvainen, eikä todellakaan iästä riippuvainen.

Luulen, että moni teistä on kokenut samanlaista vähättelyä, jos olet keskimääräistä nuorempi tai vanhempi, aiheuttaa se kummeksuntaa. Kuulen mielelläni teidän kokemuksia! <3

Siirrän omat muistoni lapselleni

Sunnuntaina kun join saunan jälkeen iltakahvia ja mietin meidän viikonloppua, tajusin että tässähän minä siirrän omia lapsuusmuistojani Alisalle jatkuvasti. Kyllähän ne omat lapsuusmuistot vaikuttavat omaan vanhemmuuteen, ne ohjailevat sitä, millaisia muistoja haluaa lapselle luoda. Jotkut tavat ja perinteet omasta lapsuudesta periytyy varmasti myös omaan vanhemmuuteen ja vastaavasti jos jostain on jäänyt huonoja muistoja, ehkä sellaista haluaa välttää oman lapsen kohdalla. Itse huomaan, että haluan tuoda juuri niitä omia hyviä lapsuusmuistoja myös Alisalle.

***

Meidän perhe on jakautunut kahtia, mitä tulee jääkiekkoon. Minä ja koko minun perhe on Tappara-faneja kun taas Samuli perheineen kannattaa tepsiä. Alisa on tähän saakka saanut olla aika neutraalilla linjalla, vaikka toki hänelle muutamia fanituotteita onkin kertynyt. Enää nykyään meistä kumpikaan ei ole kovin intohimoinen sm-liigan seuraaja, mutta kun playoffseissa Tappara ja TPS olivat vastakkain niin pitihän meidän mennä peliä katsomaan. Ensimmäistä kertaa Alisa pääsi mukaan.

Alisa oli tosi innoissaan vaikkei hänellä varmaan ihan ollut käsitystä mihin oltiin menossa. Kun istuimme katsomoon, mulle tuli todella jännä fiilis. Samaan tapaan olin istunut monet talvet Hakametsän jäähallissa peliä seuraten. Useana vuonna mulla oli kausikortti ja isän kanssa käytiin Tapparan peleissä. Nyt olin oman tyttäreni kanssa pelissä. Sillä ei sinänsä ole mitään väliä, vaikka Alisa päätyisi jossain kohtaa kannattamaan tepsiä, olisihan se hänelle luonnollisin vaihtoehto kotipaikkaan peilaten. Itsessäni Tappara elää kuitenkin sen verran vahvasti, etten koskaan tule muuta joukkuetta kannattamaan.

Eihän Alisa kovasti vielä pelistä mitään ymmärtänyt, parasta antia taisivat olla tanssiva Jore-karhumaskotti sekä alun "ilotulitus". Kuitenkin hän kertoi kaikille miten kivaa hänellä oli pelissä, näin hänen silmissään sen saman innon kuin omissa silmissäni on varmasti ollut silloin lapsena. Yksi huvittava juttu sattui kun olimme erätauolla kioskijonossa keskellä TPS faneja niin yllättäen Alisa alkoi huutamaan TAPPARAAA TAPPARAAA!

***

Jos talvet vietin jääkiekkohallissa niin kesät meni kisoissa ja huvittavaa meidän viikonlopussa oli se, että sunnuntaina avasimme taas kisakauden. Alisa oli toki mukana kisoissa ja kisoja oli odotettu hänen toimestaan jo monta viikkoa.

Alisaa ei ole ikinä tarvinnut pakottaa kisareissuille, usein olen hänelle tarjonnut mahdollisuutta jäädä esimerkiksi isovanhempien kanssa kotiin. Aina kisapäivän aamuna hän on kuitenkin ensimmäisenä lähdössä kisoihin, ihan kuin mäkin silloin lapsena. On hassua, miten samanlaisia me ollaankaan.

***

Entä jos tulee hetki, ettei Alisaa kiinnosta kiekko, eikä autourheilu? Ei se ole mikään ongelma, jokainen meistä valitsee itse mielenkiinnon kohteet, musta on vaan tärkeää, että olisi jokin kiinnostuksen kohde. Itse ainakin koen, että intohimoinen penkkiurheilu ja autourheilu ovat antaneet mulle paljon. Alisalle SE JUTTU voi olla jotain ihan muuta. Toivon, että Alisakin löytäisi sen oman juttunsa ja siksi haluan mahdollistaa sen tarjoamalla paljon erilaisia vaihtoehtoja. Toivon, että Alisakin muistelee aikuisena kaikkia niitä kivoja juttuja, mitä me tehtiin hänen lapsuudessaan.

Kun lapsi sairastuu

Huonosti nukuttuja öitä, niiskuttava nenä ja käheä ääni. Siinä meidän pari päivää... Alisa sairastui taas flunssaan ja päiväkodissa saman taudin kourissa oli useampikin lapsi. Sanon siksi taas, että aikaisemmin meillä oli todella harvinaista tällainen sairastelu. Ensimmäiset puolitoistavuotta päiväkodissa menivät kuin ihmeen kaupalla oikeastaan kokonaan ilman Alisan sairasteluita, nyt kuitenkin puolenvuoden sisällä olemme olleet Alisan kanssa kotona useamman kerran. 

Vähän aikaa sitten pohdin kuka jää kotiin kun lapsi sairastuu?  Tutulla kaavalla jatkettiin tälläkin kertaa ja poissaolo töistä jaetaan puoliksi. Onneksi meillä ei ole ollut kuitenkaan mitään kierrettä, eikä sairastelu ole ollut jokaviikkoista. 

***

Kun lapsi sairastuu, aiheuttaa se itsessäni ainakin ylimääräistä huolta ja murhetta. Vaikka kyse olisi tavallisesta flunssasta, huomaan öisin heräileväni jokaiseen inahdukseen ja huolehtivani hirveästi toisen voinnista. Osansa huonoihin öihin on toki myös sillä, että Alisa nukkuu kipeänä usein meidän välissä ja tulikuuma ja pyörivä lapsi hieman häiritsee vanhempienkin nukkumista. Lisäksi pieni potilas heräilee tasaisesti juomaan tai vessaan tai yskäkohtauksiin. Sairaana sitä tarvitsee lisäksi oikein extrapaljon läheisyyttä ja syliä.

Siitä tietää hyvin, että lapsi todella on kipeä, kun yleensä niin energinen lapsi makoilee vain sohvalla peiton alla, eikä pahemmin jaksa touhuilla. Onneksi on nykyään kaikenlaisia elokuvapalveluita yms. viihdejärjestelmiä, lastenelokuvat ovat olleet isossa roolissa viime päivät.

Onneksi energiat alkaa hiljalleen palautua ja tänään on jo kuumeeton päivä. Ehkä huomenna jo päästään takaisin päiväkotiin. Vaatteista ei muuten tingitä sairaanakaan, onhan se kivempi sairastaa prinsessana kuin ihan tavallisissa vaatteissa! ;) Toivottavasti teillä on oltu terveinä! <3

3v yksin pihalla?

Minkä ikäinen voi ulkoilla yksin?

Riippunee lapsesta ja pihasta varmastikin. Meillä 3v ulkoilee välillä yksinään. Meillä on kiva pieni takapiha, joka on kokonaisuudessaan aidattu. Kesäisin ulkoilu on helppoa, koska takaoven voi pitää avoinna. Näin talvella ovea ei tietenkään voi pitää auki, joten ulkoilu on hieman haastavampaa, jos minä olen sisällä.

Olen kuitenkin kannustanut Alisaa aina välillä ulkoilemaan itsenäisesti, joskus hän viihtyy 10 minuuttia, mutta yhtenä viikonloppuna hän oli ulkona jopa tunnin yksinään. Usein hän on halunnut itse mennä itsekseen pihalle, mutta sitten on alkanut jännittää, enkä tietysti häntä ulos pakota yksinään, sitten ulkoilemme yhdessä. Monesti saatan tehdä niin, että Alisa menee ensin hetkeksi yksin pihalle ja itse menen sitten perässä.

Meillä on suuret ikkunat terassille ja avoin alakerta, joten näen kokonaisuudessaan terassin mistä tahansa alakertaa. Se helpottaa ja siksi uskallan päästää Alisan yksinäänkin ulos, pystyn helposti vahtimaan häntä sisältä käsin. Takapihalta ei pääse huomaamatta pois.

***

Vaikka Alisa onkin todella luotettava ja rauhallinen lapsi, en vielä päästäisi häntä esimerkiksi taloyhtiömme pihaan yksinään. Taloyhtiömme piha ei varsinaisesti ole aidattu ja vaikkei vilkkaita teitä menekkään, autoja kuitenkin kulkee pihamme läheisyydessä. Koen, että kolmevuotias on kuitenkin vielä niin pieni, ettei häntä voi pihalla jättää kovin pitkäksi aikaa vahtimatta. Meidän asunnosta ei myöskään näe kyseiselle leikkipaikalle, joten siksi se on poissuljettu ratkaisu tällä hetkellä. 

Toistaiseksi en ole päästänyt Alisaa isompienkaan lasten kanssa keskenään, ehkä sen aika on vuoden-kahden päästä. Siinä tapauksessa isompien lasten pitäisi kuitenkin olla tuttuja ja sellaisia, joihin voin luottaa. Jos ajattelen, että Alisalla olisi isompia sisaruksia, niin sellaisessa tilanteessa voisin ehkä lapset päästää ulos keskenään.

On ollut kiva huomata, miten Alisa välillä pyytää päästä yksin takapihalle. Hän selvästi nauttii luottamuksesta, että saa ulkoilla myös itsekseen, mutta tietää, että vanhempi on ihan pienen matkan päässä. Onhan se toki myös omasta mielestäni kätevää, jos esimerkiksi pesen lattiat niin on helpompi, että pieni touhuvarvas on silloin pihalla. Mun mielestä tällainen turvallinen harjoittelu on tosi hyvä juttu.

***

Olen itse kotoisin maalta ja siellä tottunut aika pienestä saakka leikkimään yksinäni pihalla. Vaikka nytkin asumme kuitenkin aika rauhallisella alueella, tuntuu että kaikki on kuitenkin muuttunut omaan lapsuuteen verrattuna. Ainoa pelko lapsen yksinään ulkona olemiselle ei ole auton alle jääminen vaan muut ihmiset. Vaikka Alisa tietyllä tapaa aristelee vieraita ihmisiä, olen aika varma, että esimerkiksi söpö koira tai karkin tarjoaminen herättäisi Alisassa luottamusta ja hän voisi lähteä ihan mihin tahansa.

Toisaalta tällaiset yksin ulkoilut herättää minussa ylpeyttä ja iloa, toisaalta taas haikeutta, koska lapseni on jo näin iso. Vähän myös pelkään sitä hetkeä, kun Alisa ihan oikeasti alkaa ulkoilla itsekseen, pelottaako ja jännittääkö mua tuolloin? Maltanko luottaa häneen vai vahdinko häntä koko ajan? Onneksi tuohon taitaa kuitenkin mennä vielä muutama vuosi. Minkä ikäisenä teillä on alettu ulkoilla yksin tai miten olette sen järjestäneet? Olisi kiva kuulla kokemuksia! :)

Matkalla ilman lasta - viikko erossa lapsesta

Ennen lasta en olisi koskaan lähtenyt kaukolomalle alle kahdeksi viikoksi. Kummasti kuitenkin nyt reilun viikon reissu tuntuu maksimilta. Emme halunneet käyttää talviloman lisäksi ylimääräisiä lomapäiviä reissuun, jotta voimme kesällä koko perhe nauttia yhdessä lomasta. Sen lisäksi erossa olo Alisasta painaa. Ensin mietimme, että Alisa olisi lähtenyt mukaamme, olen kuitenkin ihan tyytyväinen että lopulta päätimme lähteä kahden reissuun. Kyseessä on kuitenkin häämatkamme.

***

Tiedän, että monelle tuo viikko olisi ihan liian pitkä aika erossa ja tällaiset reissut eivät tulisi kuuloonkaan ilman lasta. Etenkin kun hyvänä nyrkkisääntönä pidetään sitä, että lapsi voisi olla erossa vanhemmistaan yhtä monta yötä kuin hänellä on ikävuosia. Monien kohdalla tuo nyrkkisääntö pitää varmasti hyvin paikkansa, mutta omalla kohdallamme olen 100%, että Alisa on valmis myös viikon erossa oloon.  Ennen hieman häpesin kertoa, jos lapseni oli yöhoidossa, etenkin jos kyseessä oli useampi yö... Tunsin olevani se huono äiti, joka ei ajattele lapsensa parasta. Nyt Alisan kasvaessa olen huomannut, että hän nauttii yökyläilystä ja isovanhempien ja muiden perheenjäsenten seurasta. Hän ei ole traumatisoitunut vaan hänellä on poikkeuksellisen läheiset välit meidän molempien perheisiin ja se on todellakin upeaa. Se ei ole myöskään tippaakaan pois Alisan ja meidän välisestä suhteesta ja rakkaudesta.

Tiedostan myös miten ainutlaatuinen tilanteemme on. Tiedän myös, että joku teistä lukee tätä paheksuen. Haluan kuitenkin muistuttaa, että olemme vanhempina oman lapsemme asiantuntijoita, enkä todellakaan tekisi häämatkan takia sellaisia ratkaisuja, jotka olisi Alisalle jotenkin haitallisia. En jotenkaan edes osannut etukäteen stressata miten Alisan hoito järjestyy, koska tiesin että vapaaehtoisia on vaikka jokaiselle päivälle. Korostan termiä vapaaehtoisia, sillä melkein tästä tuli kina, missä Alisa lomamme viettää...;) 

Alisa on nyt kuitenkin äitini kanssa reissun ajan, isäni on Turun seudulla töissä, joten hänen vastuulla on sitten meidän kodista huolehtiminen. ;) Lisäksi tätini ilmoitti ottavansa Alisan myös hoitoon ja samoin siskoni. Melkein tirautin kyyneleen kun Alisa oli heti niin innostunut kun kuuli tästä kaikesta. Jo muutama viikko sitten hän oli pakannut oman Muumimatkalaukkunsa ja oli valmiina mummilaan.

***

Olemme jutelleet Alisan kanssa paljon reissusta ja siitä miten varmasti tulee ikävä, mutta tietenkin soittelemme viikon aikana ja pian jo palaamme takaisin kotiin. Lisäksi olemme suunnitelleet jo seuraavaakin reissua yhdessä, minne lähetään sitten kaikki. Pitäisin ihan hyvänä asiana sitäkin, että Alisa on päiväkodissa kertonut innoissaan äidin ja isin häämatkasta ja hänen mummilareissustaan, ei hän siis etukäteen ole siitä kovin ahdistunut ollut...

...ja miksi olisikaan ollut, koska hän on koko ajan sellaisten ihmisen hoivissa, jotka ovat hänelle rakkaita ja tärkeintä. En usko hetkeäkään, että hän ei tuntisi oloaan turvalliseksi. Mua ei ole missään kohtaa huolettanut miten Alisa pärjää, enemmän olen jännittänyt että pystynhän itse nauttimaan reissusta ikävöidessäni Alisaa. Omaa pärjäämistäni helpottaa kuitenkin 100% luottamus läheisiini, ilman sitä näin pitkä hoidossa olo ei olisi mahdollinen.

Meillä isovanhemmat ja muu perhe kuuluvat lähes viikottaiseen elämäämme, joten väitän tilanteemme olevan hieman eri kuin esimerkiksi lapsilla, jotka näkevät isovanhempiaan vain muutaman kerran vuodessa. Jos hoitajat ja hoitopaikka eivät olisi Alisalle niin tuttuja, lomasuunnitelmat olisivat saattaneet olla toisenlaiset. Nyt mulla ei kuitenkaan ole huolen häivää hänen pärjäämisestään. <3 

(Omasta ehkä vähän...)

Meillä lapsi saa päättää!

...ei sentään ihan kaikesta, mutta monesta pienestä asiasta.

On tietysti asioita, jotka on niin suuria, ettei niistä päättämistä edes voi sysätä lapsen harteille, mutta mielestäni pienemmistä asioista on ihan hyvä käydä keskustelua yhdessä lapsen kanssa ja antaa lapsen vaikuttaa. Ja tietysti päätösvalta kasvaa lapsen kasvaessa, mutta mun mielestä näitä asioita on hyvä aloittaa jo pienemmänkin lapsen kanssa.

Meillä ei lapsi päätä siitä, että puetaanko pakkasella haalari ulos, miksi edes kysyisin "puetko haalarin kun mennään ulos?" Miksi pitäisi kysyä, kun vaihtoehtona ei kuitenkaan ole mennä ulos ilman sitä haalaria...

Mulle on tärkeää, että Alisalla on tunne, että hänen mielipiteillään on merkitystä. Kysyn syötkö omenan vai päärynän, puetko punaisen paidan vai vihreän. Mielestäni on hyvä antaa valita kahdesta hyvästä vaihtoehdosta mieluisampi kuin perustella miksei kesämekkoa voikaan laittaa päälle vaikka juuri kysyttiin mitä haluaisit pukea päälle. Pyrin välttämättään sitä, että annan liikaa vaihtoehtoja ja sitten hänen valintansa ei olekkaan mahdollinen.

***

Totta kai meillä vanhemmat päättää pääsääntöisesti minkälaisia vaatteita ostetaan ja mikä on säähän tai juhlaan sopiva vaate. Toistaiseksi Alisa yleensä pitää ostamistani vaatteista, pyrin aina hankkimaan mukavia vaatteita, joissa on hyvä olla, toki ulkonäöllä ja laadullakin on vaikutusta. Mulle on kuitenkin tärkeää, että Alisa tuntee olonsa hyväksi ja mukavaksi vaatteissaan.

Me valitaan yleensä illalla yhdessä vaatteet päiväkotiin. Joskus saattaa olla, että aamulla Alisan mieli on muuttunut ja hän saattaa vaihtaa toisen paidan, eikä se ole niin vakavaa jos vaatteet eivät ole ihan sävy sävyyn. Tai no eivät ne kyllä ole minunkaan valitsemana sävy sävyyn, mulla kun ei ole sen suhteen oikeastaan minkäänlaista silmää.

Jos vaatteet ovat ehjät ja keliin ja tilanteeseen sopivat, en näe tarpeelliseksi liikaa kontrolloida Alisan pukeutumista. Alisasta huomaa, että häntä kiinnostaa vaatteet, joten miksi en kuuntelisi hänen mielipidettään. Se on toki sitten eri asia, jos vaatteet eivät kiinnosta lainkaan, silloin on ihan hyvä, että vanhempi päättää vaatteet.

***

Vaikka pääsääntöisesti Alisan itsekin valitsemat asut ovat hyvin normaalit, eikä mitenkään hullunkuriset, olemme kuitenkin huomanneet että jo pienten lasten keskuudessa pienikin "poikkevuus" saattaa aiheuttaa ivailua. Alisalla oli hetki sitten vaihe, jolloin hän halusi joka päivä pukea korut kaulaan. Totta kai annoimme hänen pitää koruja päiväkodissakin. Pitkän aikaa meni hyvin, mutta kerran joku lapsista oli sitten hieman pilkannut Alisaa ja hänen korujen käyttöä. Sen jälkeen Alisa ei enää halunnut laittaa koruja päiväkotiin.

Todennäköisesti tällaisia koruepisodin kaltaisia tilanteita tulee joskus tulevaisuudessakin vastaan, mutta juuri siksi haluan kannustaa Alisaa oleman juuri sellainen kuin on. Samalla kun annan Alisan itse vaikuttaa omaan tyyliinsä ja pukeutumiseen, uskon että opetan häntä hyväksymään kaikkia sellaisina kuin on.

Mitä mieltä te olette, onko tuhoon tuomittu asia antaa lapsen itse vaikuttaa mielipiteellään asioihin?

Traumatisoin lapseni joulun

Uskokaa minua, otsikko ei ole lainkaan liioiteltu. Minä todellakin mokasin ja onnistuin traumatisoimaan lapseni joulun ainakin tänä vuonna.

Kirjoitin jo viime vuonna aihetta sivuten, vaan enpä oppinut en... Vaikka meillä ei puhuttaisi sanallakaan joulupukista ja tontuista, ne jutut kulkeutuvat kuitenkin niin telkkarista kuin päiväkodistakin. Kauhukseni Alisa oli pitkään höpötellyt joulupukista ja lahjoista, kunnes päätin piristää häntä kertomalla, että hän olisi menossa mummin kanssa joulutapahtumaan, jossa näkisi joulupukin. Ajattelin tämän olevan kiva asia, kunnes huuli väpättäen ja silmät kostuen Alisa sanoi, ettei saisi jouluna lahjoja, koska Tatu ja Patu rikkoivat joulupukin. En tiedä miten kolmevuotias olikin moisen jutun keksinyt, toki meillä on katsottu Tatu ja Patu Kanelia kainaloon -elokuvaa. Sydämeni särkyi paristi ja kerroin, että totta kai hän saa lahjoja, ei joulupukki niitä lahjoja tuo. Sanokaa mitä sanotte, pilasin lapseltani kenties osan jouluiloa, mutta uskokaa mua, se mitä seuraavaksi tapahtui, todisti sen kyllä ihan oikeaksi ratkaisuksi.

***

Öinen hiippari

Olen aikaisemmin puhunut, että meillä on käytössämme joulusukka, vähän kuin  joulukalenterina. Tämän joulupukkiepisodin jälkeen päätin ilahduttaa (??) Alisaa ja salamyhkäisesti kysyin, että mitäköhän se tonttu ensi yönä tuo joulusukkaan.. Ihanaa jouluntaikaa ajattelin minä! Hetkeä myöhemmin:

Alisa: Haluaisin tulla äidin ja isin sänkyyn nukkumaan.

Minä: ?? Miksi?

Alisa: En pidä siitä, että tonttu hiippailee täällä öisin.

Olen saanut katua tuota lipsahdustani niin monta kertaa. Yksi lipsahdus on vaatinut hurjasti vakuuttelua kumoutuakseen. Lopulta sain homman edes jotenkin kuosiin sillä, että kerroin tarkoittaneeni äiti- ja iskä-tonttua. Kuitenkin joulusukka sai siirtyä meidän makuuhuoneen ovenkahvaan ja lastenhuoneen ovi toivotaan suljettavan heti nukkumaan mennessä.

***

Kyllä, mulla on edelleen vähän paha mieli asiasta. Mä olin ajatellut olevani tosi varovainen koko joulujutun kanssa ja sitten mokaan näin. Mutta olihan tämä ihan hyvä opetus. Onko ihme, että nurkissa hiippailevat tontut saattaa vaikuttaa vähän pelottavilta, eikä lainkaan taianomaisilta. Onneksi tilanne on jo hieman rauhoittunut, mutta kaikenlaiset tonttujutut sekä kiltit ja tuhmat lapset jääköön meidän perheestä pois.

Onko teillä ikinä tonttujutut yms. aiheuttaneet enemmän pelkoa kuin iloa? 

Miten teillä on tilanne ratkaistu?

PS. Kuvat ei tällä kertaa ole tonttukuvia, vaan itsenäisyyspäivältä kun kävimme Turun linnassa katsomassa sinne järjestettyä valoshowta, jossa kyllä oli taianomainen tunnelma.

Kuka jää kotiin kun lapsi sairastuu?

Huomaatte ehkä, että tämän päivän postaus tulee hieman totuttua myöhemmin. Myöhäisempi ajankohta johtuu siitä, että meillä sairastetaan. Viikonloppuna Alisan orastava flunssa äityi kuumeiluksi ja tänään oli parempi jäädä kotiin. Vaikka joka viikkoinen lelupäivä menikin sivu suun, harmitteli Alisa.

Minä jäin tänään kotiin Alisan kanssa kotiin ja tässä sohvan nurkassa jäinkin näitä sairaspoissaoloja ohimennen pohtimaan. Miksi minä jäin kotiin tällä kertaa? Miten muut järjestävät sairaspoissaolot? Jääkö teillä joka kerta toinen vanhemmista kotiin vai vuorotteletteko?

Meillä ei ole juurikaan kertynyt Alisan takia sairaspoissaoloja, niitä ei oikeastaan ole ollut juuri yhtään. Jos lapsia olisikin useampi tai sairaspäiviä muuten useammin, asettaisi se ehkä hieman haasteita sen suhteen kumpi milloinkin olisi pois töistä. Meillä kaikki isovanhemmatkin ovat vielä työelämässä, joten aina heistäkään ei olisi tässä asiassa apua.

Meidän perheessä ollaan siinä suhteessa tasavertaisia, että kummankin työ on yhtä tärkeässä asemassa. Tällä hetkellä kummankin työhön siis panostetaan yhtä paljon. Siksi sairauspoissaolotkin jaetaan yleensä tasan. Vähän siis sen mukaan, kumman on juuri sinä päivänä helpompi olla töistä pois. Siksi sovimmekin tällä kertaa, että minä olen tänään maanantaina pois töistä ja jos vielä huomennakin on tarve pitää Alisa kotona, on Samulin vuoro jäädä kotiin.

Itselleni sairaspoissaolot aiheuttaa aina hieman huonoa omatuntoa, vaikka harvemmin sitä voi itse vaikuttaa omaan sairasteluun, saati jos kyse on lapsen sairastumisesta. Ei meillä tosin ole koskaan töistäkään syyllistetty, jos on joutunut olemaan oman tai lapsen sairastumisen takia pois, että ihan suotta siitä huonoa omatuntoa koen, mutta minkäs teet. :)

***

Omasta mielestäni meidän perheessä on viety ylipäätään tasavertainen vanhemmus aika pitkälle, koska se sopii parhaiten meidän perheen tilanteeseen. Tilanteita kun on yhtä monta kuin perheitäkin. Omalta osaltani ajattelen kuitenkin, että työelämän ja muun ollessa aika vaativaa, onnistuu työn ja perheen yhdistäminen meillä parhaiten juuri näin. Jos toinen meistä olisi yrittäjä tai vaikka reissutöissä, tilanne voisi olla vähän erilainen ja vaatia erilaisia ratkaisuja.

Tämä päivä onkin siten mennyt hyvin pitkälle tässä sohvalla, jotta Alisakin malttaisi olla rauhassa ja lepäillä parantuakseen. Lasten elokuvat ja muistipeli on ollut tänään kovassa suosiossa. Onneksi pieni potilas alkaa hiljalleen olemaan jo terveempi.

Toivottavasti teillä on pysytty terveenä! :)