V*tun arki

Joskus on vaan NIITÄ PÄIVIÄ. 

Siis semmosia päiviä kun vaan ketuttaa.

Tällä kertaa homma lähti väärälle kiertoradalle kun Alisa aamuyöstä koki itsensä niin pirteäksi, että ei siinä sopinut äidin ja isinkään enää nukkua. Vaikka olisi väsyttänyt. Vaikka kellonsoittoon oli enää puolituntia. Jos oikein halutaan syyllistä ketutukseen etsiä, se löytyy edelliseltä illalta kun unohdin syödä iltapalaa. Nälkäisenä nukkumaan = ei hyvä.

Loskasohjossa töihin. Koko päivän ikkunasta näkyi vain harmaata. Ja märkää. Töissä piti kiirettä ja edelleen mua vain ketutti. Teki mieli vain jupista itsekseen. Vaikkei ollut mitään syytä. Mutta kun ketutti.

Päivän viimeinen tapaus venyi ja venyi. Lähdin melkein puolituntia myöhemmin kuin olin ajatellut. Lähdin töistä siinä kohtaa kun mun olisi jo pitänyt olla Alisaa hakemassa. Ketutti kun oli niin kiire ja tiesin myöhästyväni. Onneksi päiväkoti on kuitenkin viiteen asti auki ja siihen mennessä tiesin kyllä ehtiväni, mutta ruuhka! Just sillon kun on kiire niin eteen tulee vain punaisia valoja. Autossa harmitti jo niin paljon, että melkein itketti.

Tekohymy.

Juoksujalkaa soittamaan päiväkodin ovikelloa kuulen Alisan äänen "isi tulee hakeen", ovi aukeaa ja kuulen Alisan tuittuilevan "eikun isi tulee hakeen!" Taas melkein itkettää, tekisi mieli kiukutella, että ei se isi nyt ole sua hakemassa kun äitihän sut aina hakee. Puren hammasta ja yritän hymyillen selittää, että isi tuo sitten taas aamulla hoitoon, mennään nyt vaan kotiin. Mut kun taapero haluaa mennä rattailla kotiin! Me kuljetaan päikkyyn aina autolla, mutta hän olisi nyt halunnut lähteä kotiin rattailla. Vesisateessa. Lopulta saan maaniteltua ulkovaatteet päälle ja autoon.

Vihdoin kotona! Ihanaa! Eikun... Lattia on taas täynnä roskia, joten pikainen imurointi. Pyykkivuori kohoaa kylppärissä, joten pakko sitä on pienentää. Astianpesukone on jättänyt astiat likaisiksi, puran sihdit ja putsaan. Jossain välissä lämmitän edellispäiväistä ruokaa ja tunnen vähän huonoa omatuntoa kun en jaksa joka päivä tehdä uutta ruokaa. Mutta sitten mietin, että ihan hyvä vaan, nyt en olisi jaksanutkaan kyllä kokata...

Ketuttaa.

Koitan kuitenkin olla Alisan silmissä normaali ja hymyillä, onneksi hänkin on hyvällä tuulella. Vaikka isi ei tullutkaan hakemaan päiväkodista.

Vihdoin on se hetki kun kotityöt on tehty ja tulee Alisan uniaika. Hymyilen jo vähän aidommin kun laulamme yhdessä muutaman laulun sängyssä, halimme ja toivotamme hyvät yöt. Minä kirjoitan hetken uutta postausta ja painun suihkun kautta sänkyyn lukemaan. Muistan syödä tällä kertaa. Uppoutuminen kirjaan vie murheet muualle. Olo on jo kevyempi, olen iloinen kun olen taas löytänyt lukemisen riemun pitkästä aikaa. Ennen nukahtamista mietin, että huomenna on varmaan jo parempi päivä. 

Nyt ei enää ketuta.