Temppuillen ja kokeillen taitavaksi

Varovasti nyt!

Älä kiipeä sinne, kohta sattuu!

Alas heti!

No niin kato nyt, mitä äiti just sano!

Kuullaanko teillä näitä lauseita joskus? Niin meilläkin. Mua vähän ärsyttää kuulla nuo sanat omasta suustani.

Pyrin olemaan sellainen äiti, että annan Alisan kokeilla erilaisia, välillä hieman haastaviakin asioita. Hän on saanut kotona kiipeillä sohvalle, tuoleille, kulkea rappusia, hyppiä, pomppia ja temppuilla. Totta kai aina turvallisuus edellä ja valvotusti.

Joskus huomaan silti olevani kuitenkin liian suojelevainen, sillä isin kanssa tehdään vielä hurjempia temppuja. Turvallisesti toki silloinkin. Meillä äideillä taitaa olla isejä herkemmin tarve ylisuojella lapsia.

Uskon kuitenkin, että juuri tästä temppuilusta johtuen Alisasta on tullut todella taitava liikkuja. Hän kulkee rappuset todella hyvin ja varmasti, liikkuu vaivatta metsässä, nousee ketterästi ylös paksut talvitamineet niskassa, suoriutuu hypyistä ja esimerkiksi seisoo yhdella jalalla vakaasti.

Tänä syksynä kun olemme käyneet GoKidsGo-tunneilla, Alisan liikkuminen on kehittynyt entisestään. Vaikka lapsen on hyvä liikkua ihan kotioloissakin, on mukavaa kun yhtenä iltana viikossa temppujen keksiminen on ulkoistettu ammattilaiselle. Minä en ainakaan olisi keksinyt kaikkia niitä liikkeitä, joita olemme tunneilla tehneet.

Erityisen kiva Alisan mielestä oli kerta, kun sai hyppiä trampoliinilla, kiivetä puolapuita ja tasapainoilla jumppapallon päällä. Itselläni on vielä opettelemista siinä, että annan Alisan hyppiä ilman, että pidän koko ajan kiinni tai annan rohkeasti kiivetä niitä puolapuita. Lapsi kyllä oppii, kunhan hänen antaa kokeilla rajojaan turvallisessa ympäristössä.

Syyskausi kääntyy kohta loppua kohden, vaikka vielä onkin monta jumppakertaa jäljellä. Blogiyhteistyö päättyy jouluna, mutta olen suunnitellut, että jatkaisimme harrastamista edelleen kevätkaudella. Saattaa olla, että kokeilemme kevätkaudella vaihtelun vuoksi jotain muuta ryhmää, vaikka syksyn aikana saman ryhmän vanhemmat ja lapset ovat tulleet mukavan tutuiksi.

Tänä päivänä tutkimusten mukaan lapset liikkuvat liian vähän. Siksi pidän harrastuksia entistä tärkeämpänä. Sopivassa suhteessa kuitenkin. Pieni lapsi ei välttämättä harrastusta tarvitse, mutta ei siitä kyllä mitään haittaakaan ole, että yhtenä iltana käy harrastuksessa.

Muistatteko muuten vielä tämän hurjan VIDEON temppuilevista lapsista? (pahoittelut, en saanut sitä upotettua tähän.)

Aika hurjaa menoa, mutta ihan käsittämättömän taitavia lapsia. Video on mun mielestä hyvä osoitus siitä, miten taitavaksi kehittyy kunhan vain annetaan kokeilla ja temppuilla, eikä koko ajan olla nostamassa tai auttamassa. Mulla on kyllä vielä vähän tekemistä, että pystyisin yhtä kylmähermoisesti seuraamaan sivusta lapseni hurjia temppuja.

Jatketaan siis vielä temppuilua niin kotona kuin harrastuksissa!

Harrastetaanko teillä? :)

Käykää muuten tykkäämässä GoBabyGo:n Facebook-sivuista niin pysytte kärryillä minkälaisia uutuuksia kevätkaudelle on tulossa! 

*Postaus on osa blogiyhteistyötä GoKidsGo:n kanssa.*

Lue meidän aikaisempia kokemuksia GoKidsGo-tunneilta.

Ehdottomasti ehkä

Mulla ei oo lempiväriä.

- valkoinen, musta, harmaa, punainen... Mikään ei tunnu ehdottomalta lempparilta.

Mulla ei oo lempiruokaa.

- Pizza, pihvi, katkarapusalaatti, makaronilaatikko. Kaikki hyviä, mutta mikään ei ole ehdoton lemppari.

Mulla ei oo lempibändiä.

- Haloo Helsinki, Rammstein, Teflon brothers... En osaa nimetä yhtä, eihän mulla ole yhtä lempi musiikkityyliä.

Monessa asiassa mä olen kaikkiruokainen. En ole oikeastaan juuri missään asiassa ehdoton. Mulla on omat mielipiteet, jotka uskallan sanoa ääneen. En kuitenkaan ole ehdoton asioissa, hyvien perusteluiden johdosta saatan jopa vaihtaa mielipidettäni.

Tultuani äidiksi, havaitsin että äitiys on täynnä ehdottomia mielipiteitä: imetys, sormiruokailu, kantoliinailu, merkkivaatteet ja moni muu... Itse imetin ensimmäisen vuoden, mutta en potenut huonoa omatuntoa, vaikka joskus annoimme korviketta, enkä imettänyt kolmevuotiaaksi asti. Meillä sormiruokailtiin paljon, mutta syötiin myös soseita. Meillä liinailtiin pari kertaa, mutta emme oikein päässeet sinuiksi homman kanssa. Vaatteita meillä löytyy niin merkkiä kun markettiakin. 

Olen siis monessa asiassa varsinainen keskitien kulkija, keskinkertainenko siis? Ehkä siksi tunnen itseni vähän ulkopuoliseksi. Netti on täynnä sivustoja ja ryhmiä, missä ollaan lähes ehdottomasti jotain tiettyä mieltä ja vääräuskoiset kivitetään lähestulkoon. Koska en ole koskaan kuulunut täysin kuuluvani mihinkään tällaiseen ryhmään, olen tuntenut oloni vähän ulkopuoliseksi.

Pohdimme tätä asiaa Samulin kanssa kun keskustelimme siitä, kuinka koko ajan joku pahoittaa mielensä ja ihan hassuista asioista. Ymmärsimme, että ehkä siksi kun emme ole luonteiltamme kovin ehdottomia, emme myöskään pahoita mieltämme niin herkästi. Jos esimerkiksi olisin täysin ehdoton sormiruokailun suhteen ja joku sanoisi siihen liittyen poikkipuolisen sanan, niin ehkä saataisin siitä mieleni pahoittaa.

Joskus kadehdin esimerkiksi bloggaajia, joilla on todella vahvat mielipiteet ja jotka tuovat ne räväkästi esille. Tunnen itseni usein kovin harmaaksi hiirulaiseksi, koska olen juuri sellainen ehdottomasti ehkä ihminen. Toki olen myös huomannut, että joskus ehdottomat mielipiteet vetävät puoleensa myös kritiikkiä, tietysti niiltä jotka ovat ehdottomasti juuri sitä toista mieltä. Mutta ei siinäkään toisaalta mitään pahaa ole.

En ole juurikaan aikaisemmin tullut edes pohtineeksi tätä asiaa, joten hyvä että se tuli esille. Löysin ainakin yhden selityksen sille, miksi oloni välillä on vähän ulkopuolinen. En koe tätä sinänsä negatiivisena asiana, olisihan se hassua yrittää olla jotain muuta kuin mitä on. Olen siis jatkossakin ehdottomasti ehkä.

Mitenkäs teidän laita, oletteko joissain asioissa ehdottomia vai onko kaikki ehdottomasti ehkä?

Ne on täällä! Ruuhkavuodet!

Ruuhkavuodet, asia mikä vielä vuosi sitten tuntui kaukaiselta. Olen aikaisemmin pohtinut ruuhkavuosissa rämpimistä ja kuinka välttää tämä rämpiminen.  Nyt meillä tuntuu olevan koko combo kasassa:

Kokopäivätyö

Perhe

Asuntolaina 

Harrastukset

Kotityöt

Kaikki CHECK.

Viime aikoina ruuhkis on ollut käsinkosketeltavissa. Kiire, väsymys ja synkkyys painaa välillä päälle ja näkyy täällä blogissakin hidastuneena postaustahtina. Ihme, että olen jaksanut näinkin paljon kirjoittaa kun joskus tuntuu, että hyvä kun jaksaa arjesta ylipäätään selviytyä.

En koe tilannetta välttämättä pelkästään negatiivisena. On mahtavaa, että on ylipäätään vakituinen työ ja vielä työ jossa viihtyy. Meillä on ihana, meidännäköinen koti ja huippu perhe, kivoja harrastuksia ja ajanvietettä. Vaikka meillä eletään nyt niitä kiireisiä vuosia, on elämä silti onnellista ja nautin suurimman osan ajasta. 

Mikä sitten on suurin muutos elämässä? On ollut pakko keksi keinoja selvitä arjesta helpommin, onhan tätä hulabaloota luvassa vielä useita vuosia eteenpäin. 

Mitkä asiat itse koen tärkeiksi jaksamisen kannalta? Tai miten jaksaa ne pakolliset hommat?

Lepo

Ei tulis mitään, jossei pitäisi huolta siitä, että lepää tarpeeksi. Muutaman päivän univaje vaatii korjaantuakseen tupla-ajan. Ympäripyöreät työpäivät ja välissä biletystä, ei kuulosta enää houkuttavalta. Sen sijaan sohvan nurkka, viltti ja ajoissa sänkyyn, kyllä kiitos!

Lisäksi olen huomannut, miten tärkeää on raivata kalenterista aikaa tyhjille viikonlopuille. Nyt kun arki on niin hektistä, yritän säännöllisesti nauttia viikonlopuista ilman suunniteltua ohjelmaa.

Myös unen laatuun olen yrittänyt kiinnittää viime aikoina huomiota. Ruutuaika on mun työn ja blogin takia tosi korkea, joten pyrin etenkin iltaisin pitäämään katseen muualla kuin kännykässä. Välillä siinä epäonnistuen. Käyn yleensä lämpimässä suihkussa ennen nukkumaanmenoa ja se rentouttaa mukavasti, lisäksi muutama pieni venytysliike ja tuntuu, että oikeasti nukahtaminen on helpottunut.

Harrastukset

Edelleen pidän harrastuksia tärkeänä jaksamisen kannalta. Itselleni on ainakin tärkeää, että on välillä jotain omia harrastuksia ja välillä perheen yhteisiä.

Se mikä sitten on sopiva määrä harrastuksia, on jokaisesta itsestään kiinni. Itse en ainakaan jaksaisi joka ilta ja viikonloppu harrastaa. Olen melkoinen kotikissa. joten arvostan harrastusten lisäksi myös kotona olemista. Tosin tämä blogiharrastus on siitä hyvä, että usein tätä voi harrastaa ihan sohvalta käsin.

Koti

Koti on paikka missä kerään voimia ja tykkään meidän kodista hirveästi, mun mielestä omassa kodissa viihtyminen on tärkeää jaksamisen kannalta. Mutta kukapa ei joskus stressaisi kotitöistä? Olen useita kertoja maininnut, että liiallinen sotku saa mut ahdistumaan, mutta en halua kaikkea vapaa-aikaa kuluttaa siivoamiseen. Onneksi meillä asuu aika siistiä porukkaa ja kärsimme harvoin kaaoksesta. Meillä yritetään välttää kaaosta karsimalla tavaran määrää ja korjaamalla jäljet heti. Alisa on onneksi innokas keräämään lelunsa leikin jälkeen ja Samuli auttaa sujuvasti niin siivoamisessa kuin vaikka pyykkäämisessä.

Yleensä arkisin suoritan mainoskatkosiivousta, eli illat otan rennosti sohvalla, mutta mainoskatkon tullessa ryntään siivoamaan muutamaksi minuutiksi. Ei paha! Näin ehdin rentoutua lemppariohjelmien parissa, mutta minun ei tarvitse ahdistua sotkusta ja kaaoksesta liiaksi.

Se JOKU

Vaikka kuinka nauttisi yksinäisyydestä, niin väitän, että jokainen tarvitsee ainakin yhden ihmisen lähelleen. Se voi olla puoliso, läheinen ystävä, äiti, lapsi tai vaikka perhetyöntekijä. Joku kenelle kertoa mieltä painavat asiat, jakaa edes vähän vastuuta arjesta. Joku keneen voi luottaa ja kenen apuun voi luottaa.

Yksikin läheinen ihminen auttaa jaksamaan arjessa. Avun pyytäminen on myös erittäin hyväksyttävää ja suotavaa. Ei kenenkään mielestäni pidäkään pärjätä yksinään kaikesta.

Meillä perhe-elämä on varsinaista tiimityöskentelyä. Kaikki kolme tiimin jäsentää tekee töitä sen eteen, että tiimi toimii. Yhdessä me todennäköisesti selvitään nämä ruuhkavuodet hymyssä suin, ainakin usko on luja.

Armollisuus

Tämä on ehkä tärkein, mitä olen oppinut arjessa selviytymiseen liittyen: Ole armollinen, etenkin itsellesi. Mikä järki vetää itseään piippuun jo alkumatkasta, kun tätä taivalta on vielä huomattavan paljon jäljellä?

On ihan okei olla väsynyt, on ihan okei vaan olla ja levätä, on ihan okei jos ei tänään jaksanut pyyhkiä pölyjä jalkalistojen päältä.

On ihan okei nauttia elämästä, ruuhkavuosista huolimatta.

Sunnuntai kaksin silmin

Kello huitelee jo kymmentä sunnuntaiaamuna. Herään hiljalleen edellisen illan riennoista. Viikonloput kuluu yleensä töissä, koska viikolla olen koulussa. Muutenkin ravintola-ala on viikonloppupainotteista. Puen ja lähden ajamaan töihin.

Töissä palvelen asiakkaita, vaikka iltaa kohden väsyttääkin. Kesken päivän kavereilta tulee viestiä, 

"Nähdäänkö illalla Tiikerihaissa?"

En epäröi vaan viestitän, että mikä ettei.

Touhuilen loppusiivoukset töissä ja suljen paikat. Kotimatkalla mietin, mitä puen päälle ja paljonkohan tilillä on rahaa. No ihan sama, ajattelen.

Kotona pikainen vaatteiden vaihto ja ehostus, sitten kävellen keskustaan, mihin kaveriporukkamme hiljalleen kokoontuu.

Lähdemme valumaan kohti kantapaikkaa. Tuttu portsari moikkaa ovelta ja samat naamat istuu pöydässä, kuten yleensäkin. Käymme paikassa karaoken takia, porukassamme on innokkaita laulajia.

Sunnuntait on hyviä baaripäiviä, liikkeellä on yleensä vain ravintoloiden työntekijöitä joille maanantai on yleinen vapaapäivä. Vilkuilen baarin asiakkaita. 

- Oisko toi?

- Ei.

- No oisko toi?

- Juu ei

- Entä toi?

- Ei.

Kukaan ei ole se joku.

Illan päätteeksi ja muutama tuoppi myöhemmin lähdemme kohti kotia, maanantai on kuitenkin koulupäivä. Kävelen pimeässä tyhjään ja pieneen yksiöön. Olen kuitenkin onnellinen. Onnellinen kavereista ja pienestä kodistani, kodista jossa asun vain minä. Tää on parasta just nyt, ajattelen ja suljen silmät.

*****

Sunnuntaiaamuna 08.05 herään kummallisesta asennosta. Hetken kestää tajuta missä olen. Taaperon huone ja taaperon liian pieni sänky. Au, mua sattuu niskaan. Olin yöllä nukahtanut sohvalle ja aamuyöllä taapero kaipasi minua, jolloin siirryin hänen huoneeseen ja lopulta nukahdin hänen viereensä liian pieneen sänkyyn.

Paleltaa ja niskoja jumittaa. Saattelen taaperon alakertaan ja annan leipää, pistän myös lastenohjelmat päälle, jotta sohvalla nukkuva isi saisi vielä levätä. Itse menen kuumaan suihkuun.

Suihkun jälkeen isi on jo herännyt ja juomme yhdessä aamukahvia. Kahvin jälkeen katselemme televisiota ja leikimme palikoilla kaikki kolme. Rakennamme hurjan korkean tornin.

Jossain vaiheessa alan touhuta, pesemään pyykkiä ja siivoamaan. Ihana pakkassää kutsuu tuulettamaan matot ja muut tekstiilit. Imuroin yläkerrassa ja kun lopetan imuroinnin, kuulen kuinka alakerrassa toinen imuroi myös. Olen onnellinen, en pyytänyt häntä siivoamaan, mutta hän tekee sen auttaakseen minua.

Siivoamme oikein kunnolla, pesemme lattiat ja vessat, pesen jopa kylpyhuoneen seinät. Tuuletuksen jälkeen koti on myös ihanan raikas. Siirtelen myös tavaroita mielestäni vähän parempiin paikkoihin.

Jossain kohtaa istumme hetkeksi sohvalle ja juomme yhdessä päiväkahvit, Alisa on koko aamupäivän ravannut välillä yläkertaan välillä alakertaan, viihdyttäen sekä meitä, että itseään. Puen hänelle ulkovaatteet ja pistän ulkoilemaan terassille. Vahdin sohvalta kun Alisa testaa kummisedältä saatua lumilapiota ja haravaa. Hauskutamme taaperoa isin kanssa vuoronperään ikkunan läpi. Toisen on seistävä koko ajan ikkunassa, koska yksin terassilla oleminen hämmästyttää taaperoa. Hetken päästä menemme myös isin kanssa pihalle ja kannamme loput puutarhakalusteet varastoon.

Sitten lähdemme kauppaan. Ostamme koko viikon kauppaostokset kerralla. Arkiviikolla säästyy rutkasti aikaa kun ei tarvitse miettiä kauppaan menoa. Päivälliseksi päätämme syödä tortilloja.

Kulutamme iltaa sohvalla istuen ja vielä tavaroita järjestellen. Ostimme kauppareissulta parit valot lisää ja virittelen niitä kotiimme. Lämmitämme saunan, mutta taapero ehtii nukahtamaan ennen sen lämpiämistä. Niimpä annamme hänen nukkua ja saunomme kahden. 

Istumme illalla vielä sohvalla televisiota katsellen. Yhdeltätoista menemme yhdessä nukkumaan. Parasta just nyt, mietin juuri ennen nukahtamista.

*****

Kaksi normisunnuntaita, vain kovin erilaiset. Sunnuntait yhden ihmisen elämästä. Mun elämästä. Kumpikin on tai on ollut mun tavallinen sunnuntai, aikaero niiden välillä vain on vuosia. Ennen ja nyt. Lapseton sinkku ja perheenäiti.

Yhteistä niille on se, että molemmissa hetkissä tunnen eläväni elämäni onnellisinta aikaa. Siihen kai pitäisi pyrkiä, että juuri tämä hetki olisi elämän onnellisinta aikaa. En voinut aavistaa, että vain päiviä tuon ensimmäisen sunnuntain jälkeen saisin puhelimeeni viestin:

"Keitätkö sä sitä kahvia, mä olen puolentunnin päästä siellä." 

Kahville se tosiaan tuli ja nykyään me vietetään sunnuntaita yhdessä siivoten ja mennään iltaisin yhdessä nukkumaan.

 Koskaan ei tiedä mikä onni seuraavalla viikolla potkaisee. <3

Joulu ilman stressiä + blogihaaste

Sain Kotiäidin elämää - blogin Nannalta blogihaasteen stressittömämpään jouluun. Sivusin aihetta jo aikaisemmin Miten selvitä joulusta järjissään ja ilman mattia - postauksessani, mutta päätin tässä haastaa nyt eniten itseni.

Olen ehdottomasti syksy- ja jouluihminen. Tai no olen ehkä vuodenaikaihminen, nautin nimittäin jokaisesta vuodenajasta, mutta toki hieman eri tavoin. Syksy on ihanaa aikaa kun saa tunnelmoida rauhassa kynttilöiden ja tunnelmavalojen loisteessa. Meillä onkin jo ensimmäiset tunnelmavalot sytytetty niin pihamaalle kuin sisällekin.

Äitini on myös jouluihminen ja kotonamme on aina tehty joulua pitkän kaavan mukaan. Äitini nauttii joulupuuhista ja hänen joulunsa ei tule ilman touhuamista. Itse olen perinyt ihan samaa meininkiä joulun suhteen.. Muistan erään joulun kun asuin vielä yksinäni pienessä tamperelaisessa yksiössäni. Ennen joulua koristelin hyvissä ajoin kotini jouluiseksi. Meidän oli tarkoitus Samulin kanssa viettää aatto vanhempieni luona ja tulla illaksi minun luokseni. Minun ei pitänyt tehdä varsinaista joulusiivousta tai muutakaan höösäystä joulua varten, mutta niin minä vain aattoa edeltävänä yönä puunasin asuntoani ja valmistin suklaakonvehteja. Parasta siinä joulussa oli kuitenkin fiilistely Samulin kanssa sohvannurkassa jouluelokuvia katsellen, enpä paljon vilkuillut onko sohvan alla villakoiria vai ei.

Tällä viikolla tänne Etelä-Suomeenkin satoi ensilumi. Ohut, mutta kaunis kerros ilostutti ja valostutti syksyistä maisemaa. Ilmassakin oli jo oikean talven tuntua. Eilen arkiviikon päättymisen kunniaksi päätin hieman fiilistellä syksyä ja sytyttää kynttilöitä. Alisan kummisetä tuli myös käymään, joten leivoin syksyn ensimmäiset tähtitortut kahvipöytään. Perjantai-illan fiilistelyssä oli sitä jotain, mistä haluan nauttia ihan jouluun saakka: rauhaa ja hyvää mieltä.

Keräsin tähän kolme vinkkiä joilla aion saavuttaa stressittömän joulun ja säilyttää fiilistelyn ihan sinne jouluun saakka.

******

Nautin joulutouhuista ja rakastan tehdä joulua, mutta hiljalleen olen alkanut oppia, että stressitön fiilistely tuo paremman joulutunnelman kuin stressintäyteinen väkisin yrittäminen. Vinkkini numero yksi on siis: Fiilistele enemmän kuin stressaat.

Joulu on täynnä erilaisia perinteitä, perinteet vaihtelevat perheestä riippuen. Väkisinkin kaikki perinteet eivät ole jokaiselle yhtä tärkeitä. Olen itse hiljalleen yrittänyt karsia joulusta niitä väkisin väännettyjä perinteitä ja tapoja. Jos ne ei tunnu omilta, niin miksi niitä noudattaa? Vinkkini numero kaksi onkin: Rakenna rohkeasti omanlaisesi joulu.

Jouluisin usein hukutaan lahjoihin ja ruokaan. Lahjat unohtuvat ehkä johonkin kaapin perukoille lopulta ja ruokaa heitetään säkkikaupalla roskiin. Tässä itselläni on taatusti parantamisen varaa, sorrun liikaa ostamiseen usein. Mitä jos tänä jouluna tehdäänkin vähän viisaampia valintoja ja vältetään liiallisesta kuluttamisesta aiheutuva morkkis. Vinkkini numero kolme onkin siis: Vähemmän on enemmän.

******

Minä haastan tähän stressittömään jouluun SINUT! Olit sitten bloggaaja tai et, haastan sinut nauttimaan joulusta ilman stressiä.

Nautitaan tästä omalla tavallaan ihanasta syksystä ja hiljalleen saapuvasta joulusta. Toivon, että tästä joulusta päällimmäisenä jää jokaiselle mieleen ja välittyy se ihana TUNNELMA.

Fiilistellen. <3

Lapsen kanssa ravintolaan - kyllä vai ei?

Viime päivinä on kohistu puoleen ja vastaan kun Lapsia ei aina huolita ravintolaan.

Ymmärrän kohinan toisaalta, toisaalta en. 

Äitinä minä olen sitä mieltä, että lapsen voi ottaa mukaan lähes mihin tahansa. Me käymme säännöllisesti ravintoloissa syömässä, niin brunsseilla, lounaalla kuin illallisella ja Alisa kulkee mukana. Minä haluan opettaa lapselleni ravintolakulttuuria ja haluan hänen syövän ravintoloissa muutakin kuin nakit ja ranskalaiset.

Maailmaan mahtuu ääntä, riemua ja itkua eikä sen nyt pitäisi olla maata kaatava asia. Jostain syystä meillä täällä Suomessa vallitsee tietynlainen lapsiviha, miksiköhän?

Yleisellä tasolla ihmisenä minä kyllä ymmärrän syyt sen takana, miksi lapsia ei aina huolita ravintolaan. Kuulostaahan se toisaalta radikaalilta olla huolimatta lapsia ravintolaan, mutta ravintoloitsijan syyllistämisen sijaan miettisin, miten tähän on päädytty.

Minusta meillä vanhemmilla pitäisi olla vastuu siitä, että otamme myös muut ihmiset huomioon kuin itsemme ja jälkikasvumme. Jos itse menen ravintolaan Samulin tai ystävieni kanssa, ilman Alisaa, viettämään lapsivapaata iltaa niin en minä oikeasti ole kovin innoissani jos viereisessä pöydässä pikkutyyppi rääkyy kuin viimeistä päivää. Siksi yritänkin valita sellaisen aikuisten paikan ruokailuamme varten. Toki, jos viereisessä pöydässä pikkutyyppi syö nätisti ja käyttäytyy rauhallisesti välillä ehkä vähän hassutellen, ei se minua haittaa, korkeintaan saatan ihaillen seurata sivusta.

Tässä tullaan mielestäni siihen asian ytimeen, missä vanhemman tulee käyttää sitä harkintakykyä ja tervettä maalaisjärkeä. Millaiseen paikkaan ja mihin aikaan on okei mennä syömään lapsen kanssa. Ja ennen kaikkea millaisen lapsen kanssa. Ei, en tarkoita, että hieman energisemman ja riehakkaamman lapsen kanssa tarvitsee jättää ravintolareissuja väliin, mutta ehkä ravintolassa toimimista on hyvä harjoitella sopivassa paikassa. Ehkä se kaikista fiinein illallisravintola ei ole se oikea paikka.

Fiineimpäänkin ravintolaan on mun mielestä okei mennä lapsen kanssa, kunhan siitä ei aiheudu kohtuutonta haittaa ravintolan muille asiakkaille. Miltä susta tuntuisi maksaa viiden ruokalajin illallisesta 300 euroa ja samalla pyyhkiä niskasta naapuripöydän Tanelin heittämiä ruoanjämiä.. Kärjistettyä ehkä, mutta ei mahdotonta.

Ravintolassa työskennelleenä toivoisin myös vanhempien ottavan huomioon, että kakkavaippaa ei ole kovin hygienista vaihtaa ravintolapöydällä. Ei myöskään ole kiva jättää pöytää ja lattiaa täysin siivottomaan kuntoon. Itse en ainakaan ole kokenut liian työlääksi pyyhkäistä isoimpia sotkuja pöydän alta kun jälkikasvuni on lopettanut ruokailun.

Toivonkin siis ettei tästä tule jatkuvaa vastakkainasettelua lapsilta kiellettyjen ja lapsilta sallittujen paikkojen välillä. Annetaan lapsille oikeus opetella ravintolassa käyttäytymistä, mutta muistetaan ottaa huomioon ja kunnioittaa myös muita ihmisiä ympärillä. Hyökkäys ei aina ole paras ratkaisu asioihin ja ihan ensimmäisenä ei kannata aina pahoittaa mieltänsä.

Musta on okei käydä lapsen kanssa ravintolassa, mutta musta on okei myös haluta ruokailla lapsihäiriövapaasti. Tähän kyllä tekisi mieli lisätä, että osaa ne aikuisetkin... Aloin juuri miettimään, että oman kokemukseni perusteella, eniten olen häiriintynyt aikuisten käytöksestä kuin lasten, mutta se onkin jo toinen juttu.

Joten jatketaan ehdottomasti ravintolassa käymistä lasten kanssa ja ravintolakulttuurin opettamista, mutta muistetaan, että sen naapuripöydän hepun mielestä meidän kullannuppu ei välttämättä ole ihanin ja suloisin hanipallero maailmassa. Yhtälailla hänellä on oikeus siitä maksamastaan ruoasta nauttia, ihan kuten lapsellakin.

Maukasta viikonloppua kaikille ja unohdetaan se putkiajattelu, katsotaan asioita joskus myös jonkun toisen silmin! :) 

Kateellisten päivä - verotiedoista ja rahasta

Eilen julkaistiin viime vuoden verotiedot ja osuvasti päivää kuvattiinkin kateellisten päiväksi. Eikä suotta, asia kävi hyvin selväksi Iltasanomien kommentteja vilkaistessa.

"Itsepähän ovat valinneet julkisen ammatin" ja muuta p*skaa. En ihan täysin ymmärrä minkä takia ne verotiedot pitää julkaista. Kuka sillä tiedolla mitään tekee oikeasti? Asiaa perustellaan sillä, että ihmisillä on oikeus tietää. Ymmärrän kyllä, että palkkatietojen ei pitäisi olla mikään tabu ja avoimet palkkatiedot saattaisivat tasapäistää palkkoja. On totta, että Suomessa toinen saattaa saada samasta työstä eri palkkaa kuin toinen, se on totta kai epäreilua, mutta toisaalta, korjaako julkiset verotiedot asiaa jos asenteet ei muutu? Musta tuntuu, että se lisäisi vain tätä kateuden määrää.

Haluaisitko sä, että kaikki naapurit tietäisi kuinka paljon tienaat? Mua ainakin ahdistais, jos joku tekis musta johtopäätöksiä tulojen perusteella. Täällä kun on huono juttu jos tienaa vähän, mutta jos tienaa paljon niin se vasta huono onkin, eikä oikein se keskituloisuuskaan ole hyvä juttu.

Keskustelupalstat repeää lähes liitoksistaan kun ruoditaan kuinka paljon kukin julkkis tai huippubloggaaja tienasi. Keskusteluiden ydin tuntuu olevan, että nämä julkimot ovat tienanneet rahansa tekemättä mitään. 100 000€ sohvalla maaten! Miettikää, ratkaisu köyhyyteen on keksitty! Maataan vaan sohvalla ja rahaa tulee ovista ja ikkunoista. Eiköhän kaikki ruveta siis tienaamaan.

Aika harva tienaa tekemättä MITÄÄN. Tai jos juuri nyt tienaa tekemättä mitään, on ehkä joskus tehnyt jotain ansaitakseen rahaa. Mun oma henkilökohtainen mielipide on, että eiköhän suurin osa ole palkkansa ansainnut ja jos ei ole, niin eipä se multa pois ole.

Mun on aika vaikee laittaa näitä keskusteluita muun kuin kateuden piikkiin, eli perinteinen kateuskortti on heitetty, wuhuu. Meillä on Suomessa sinänsä hyvä tilanne, että kaikilla meillä on tiettyyn pisteeseen asti yhtäläiset mahdollisuudet opiskella. Hyvä koulutus ei takaa huippuansioita, mutta korkeasti koulutetulla on ehkä paremmat mahikset rahakkaisiin virkoihin. Itseäni harmittaa joskus valtavasti, etten opiskellut enempää kuin ammattikorkeakoulututkinnon, mutta se pistettäköön ihan laiskuuden piikkiin, myönnetään! Myöhäistä ei tietenkään ole vieläkään, kynnys vain on hieman suurempi.

Toki on niitä, jotka tienaa hurjat tulot ilman koulutusta, mutta se vaatii varmasti paljon töitä ja tietty ripauksen onnea, niin kuin elämässä yleensäkin.  Mutta monenko menestystarinan on alkanut seuraavasti: "Makasin kotona sohvalla kun ovikello soi. Sitten mua vain tultiin pyytämään kansainvälisen suuryrityksen toimitusjohtajaksi." Ei ehkä kovin monen? 

Jos otetaan vielä esimerkiksi bloggaajat, niin kaikki kunnia heille, jotka elantonsa blogillaan tienaa. Joskus oma palkkatyö tuntuu lastenleikiltä verrattuna tähän mun blogiHARRASTUKSEEN. Saati jos tätä työkseen tekisi. Se joka pitää blogilla tienaamista samana kuin ei tekisi mitään niin ei muuta kuin kokeilemaan! Blogin voi pistää kuka tahansa pystyyn, mutta se, että sillä saavuttaa edes keskituloisen suomalaisen tulot vaatii vähän jo työtäkin.

Kateus on sen verran kuluttavaa homma, että itse en enää jaksa siihen kuluttaa energiaa. Tv-juontajan tai näyttelijän tulojen kadehtimisen sijaan vois keskittyä pohtimaan, että mitenköhän sitä omaa tulotasoa voisi nostaa. Tai vaihtoehtoisesti, mistähän sitä tässä kuussa säästäis. ;) Tai sit voi tietty aina odottaa sohvalla sitä ovikellon soittoa jos se korkeapalkkainen toimarin virka vaikka aukeaisi.

Noh, sanomattakin selvää varmaan, ettei meikäläisen nimeä (kumma kyllä!) tänäkään vuonna suurituloistenlistalta löytynyt ja hyvä niin!

Eipähän tarvitse kenenkään kadehtia. :D