Päivä jolloin inhosin itseäni

Mä olen lihonut. Mä tiedän sen ja mä näen sen. Kymmenen liikakiloa hiipi varkain. En antanut sen niinkään haitata, farkut vaihtui legginseihin. Olin itselleni armollinen, enhän minä ennenkään ollut välittänyt pahemmin miltä näytän.

Tuli jälleen kevät ja lämmin olisi tehnyt mieli pukeutua vähän kevyemmin, ei kaapuihin. Milläs pukeudut kun koko vaatekaapin sisältö oli vaihtunut varkain muistuttamaan munkkiluostarin kaapuvarastoa.

Vaikka olen äiti ja pyöreä nii kyllä minä haluaisin näyttää naiselta. Vaikka Samuli ei koskaan ole pienimmälläkään sanalla tai eleellä viitannut painooni, haluan minä hänen silmissään kuitenkin näyttää edes joskus nätiltä. Siis omasta mielestäni nätiltä.

Tuli päivä kun seisoin vaatekaapin edessä alusvaatteissa ja yritin etsiä jotain puettavaa. Siitä ei vain tullut mitään, koska inhosin niin suuresti itseäni ja sitä kautta ihan kaikkea sitä mitä puin päälleni.

Päätin jälleen kerran, että nyt on aika laihduttaa. Ja joo, varmasti se olisikin hyvä, jo ihan terveydenkin takia. Mutta totuuden nimissä, juuri sillä hetkellä siitä ei ollut mitää apua, minuutissa kun ei voi laihtua.

Pahimmalta tuntui seistä siinä itseään inhoten kun oma lapsi seisoo vieressä. Oli pakko työntää se kaikki oma paha olo pois, tyttärelleni en halua sitä oman kehon inhoamista tartuttaa. En halua hänen oppivan sellaista. Hän on kaunis, täydellinen.

Sitten päätin, nyt riittää. Puin vaatteet, meikkasin ja laitoin hiukset. Tänään en voi olla laihempi, kauniimpi, kiinteämpi... Tulevaisuudessa voin vaikka olla, jos teen töitä sen eteen, mutta en aio käyttää siihen kuluvaa aikaa itseni inhoamiseen. Haluan pitää itsestäni myös tällaisena kuin olen nyt.

Sinä päivänä viihdyin kameran edessä paremmin kuin aikoihin. Ja sen näkee myös tämän postauksen kuvista, näin montaa kuvaa en ole julkaissut itsestäni piiiiiiiitkään aikaan. 

Siitä päivästä tuli päivä jolloin päätin taas rakastaa itseäni.