Mutsikoodi

Työpäivä on ohi. Tulen suoraan kotiin. Kotiin jossa on hiljaista. Ei kiljahduksia, ei juoksuaskelia. Lapsi on lomailemassa mummilassa. Ah, lapsivapaa.

Koko päivän töissä mietin menisinkö shoppailemaan yksin vai kenties terassille ja ulos syömään. Ihan mahtavaa päästä vähän tuulettamaan päätä lapsiperhearjen keskellä!

Jäi haaveeksi mansikkamargaritat tällä(kin) kertaa!

Kotona uhraan pari minuuttia pyykkihuollolle ja astianpesukoneelle. Lepäilen sohvalla, ihanaa vain olla!

Googlailen ravintoloita ja viestitän Samulille kyselyä illasta. Terassi, ruokaa, meri, ah miten romanttista siitä tulee!

Hiljalleen huomaan, miten nuokun sohvalla, jos vain ihan hetkeksi ummistan silmät? Samuli tulee kotiin, haukottelen. 

Kerran. Toisen. Kolmannen.

Romanttinen ravintolailta vaihtuu noutopizzaan. Pizzan jälkeen väsymys ottaa vallan ja siirryn suihkun kautta sänkyyn. Ennen kymmentä. Edes arkena en mene nukkumaan niin ajoissa.

Mietin pientä murustani, miten onkaan jo ikävä. Onneksi aamulla nähdään! Melkein toivoisin, että hän olisi siinä nukkumassa. Poikittain. Kuten edellisyönä. Jolloin toivoin, että olisin saanut nukkua rauhassa.

Mikä siinä onkin, että tämä tapahtuu lähes joka kerta kun lapsi on pois kotoa. Tuntuu kuin juuri sinä päivänä iskisi sitten se totaalinen väsymys. Onko tämä jotenkin sisäänrakennettu meihin äiteihin?

Hei koodaaja, miksi teet meille äideille näin? Ihan joka kerta!