Minkä ikäinen pitää vierottaa vanhemmista?

Minkä ikäisenä lapsi tulisi vierottaa vanhemmista? Milloin pitäisi pärjätä elämässä ihan vain itse?

Ei, en puhu Alisasta. Puhun itsestäni.

Soitan äidilleni vähintään joka toinen päivä. Soitan vaikka ei olisi asiaa. Soittelen myös isäni kanssa useamman kerran viikossa. Teen vaikka tikusta asiaa tai sitten sanon vain puhelun aloitukseksi "ei mulla mitään asiaa ollut, mutta..."

En osaa olla soittamattakaan. Nolottaa myöntää näin 25-vuotiaana, mutta kyllä, minä ikävöin välillä vanhempiani. Ikävöin, vaikka välimatkasta huolimatta näemme lähes viikottain. Usein toivon, että äiti ja isä asuisivat meidän lähellä, että voisi iltasella vain poiketa...

Monissa isoissa hankinnoissa juttelen vanhempieni kanssa, haluan heiltä hyväksynnän, vaikka lopullinen päätös tehdään itse. Kun olimme ostamassa asuntoa, halusin ehdottomasti vanhempani mukaan asuntonäyttöön, jotta saisin myös heidän mielipiteen.

Välillä mietin, että pitäisikö minun irtautua enemmän vanhemmistani? Toisaalta, miksi ihmeessä? Haluan olla läheinen vanhempieni kanssa, en halua sellaista, että vierailemme heidän luonaan kerran vuodessa, koska "pakko". En halua etääntyä heistä liian kauaksi, fyysisellä etäisyydellä ei sinänsä ole merkitystä, jos henkisellä tasolla on lähellä.

En halua pakkoaikuistua...

...jos se tarkoittaa vanhemmista etääntymistä.

Olen kyllä itsenäinen ja taloudellisesti riippumaton vanhemmistani, mutta monissa asioissa kaipaan heiltä edelleen neuvoja ja vinkkejä. Ehkä tässä meidän tilanteessa auttaa myös se, että vanhempani eivät ole hanakasti puuttumassa elämäämme negatiivisessa merkityksessä. On helppo pitää heidät lähellä, koska he eivät yritä ohjata tai määrätä elämäämme vaan antavat rauhan itsenäisyydelle ja tarvittaessa antavat tukensa. Tämä saattaisi aiheuttaa ongelmia myös parisuhteessa, jos Samulin ja minun välit omiin vanhempiimme olisi kovin erilaiset. Onneksi kuitenkin Samuli on läheinen myös omien vanhempiensa kanssa niin meillä ei ole koskaan ollut mitään ristiriitoja sen suhteen. Alisan syntymän jälkeen olemme lähentyneet ehkä vieläkin enemmän molempien vanhempien kanssa. 

Joskus havaitsen, että olen vanhemmissani kiinni enemmän kuin monet muut ja silloin tulen yleensä miettineeksi, olenko kenties lapsellinen? Enkö ehkä olekaan niin aikuinen kuin tulisi olla? Mutta kuka sen lopulta määrittää, millainen on oikea aikuinen? Mä olen tällainen aikuinen ja joku toinen on toisenlainen.

Ehkä mä jatkossakin soitan vaikka ei olisi mitään asiaa, joskus kun kuitenkin tulee sekin päivä ettei voi soittaa vaikka haluaisi. Tosin mä luulen et meikämutsi soittelee teräsäitilleen vanhainkodista raihnaisena vanhuksena kun teräsäitini painelee paremmassa kunnossa omassa kotonaan reilu satavuotiaana.

Missä iässä niistä vanhemmista tulisi irrottautua vai tarviiko kokonaan ikinä? ;)