Äitiyden vaietut tunteet

Olen kohdannut äitiyteni aikana myös sellaisia tunteita, joihin en oikein osannut varautua, koska niistä ei juurikaan puhuta. Sain idean tähän postaukseen jo kauan sitten kun katsoimme mieheni kanssa Marja Hintikka Live ohjelmaa, jossa käsiteltiin synnytystä. Keskustelijat hehkuttivat synnytystä voimaannutavana kokemuksena ja kuinka heti syttyi suuri rakkauden palo tätä pientä nyyttiä kohtaan. Varmasti suurimmassa osassa tapauksia näin onkin, mutta olisin kaivannut myös sitä toista näkökulmaa.

Kun Alisa syntyi, en saanut häntä ensimmäisenä syliini, vaan näin vain vilauksen tummasta paksusta tukasta kun hänet vietiin lämpökaapissa vastasyntyneiden teho-osastolle. Samuli pääsi heti katsomaan Alisaa ja tuli myöhemmin hakemaan minutkin. Kun pääsin lapseni sängyn vierelle, petyin. En siksi, että Alisassa olisi ollut jotain vikaa, petyin itseeni. Missä oli se hehkutettu helkutin suuri rakkauden palo tuota pientä ihmettä kohtaan. Tunsin olevani maailman tunnekylmin ihminen, tunteeton ihmishirviö. Totta kai tiesin rakastavani vauvaa ja halusin huolehtia hänestä, hän vaan tuntui aluksi aivan vieraalta.

Alisa vietti ensimmäiset kaksi vuorokautta teho-osastolla, jossa häntä hoiti aina oma hoitaja. Sain toki osallistua hoitoon, mutta päävastuu oli hoitajilla. Ne kaksi yötä, jotka vietin yksin osastolla surin ja lähetin itkunsekaisia viestejä Samulille siitä, kuinka surkea äiti olen. Kun Alisa vihdoin pääsi pois teholta ja muutamaa päivää myöhemmin pääsimme kotiin, saimme tutustua rauhassa ja aloin pikkuhiljaa kokemaan välähdyksiä siitä hehkutetusta tunteesta.

Nykyään tietenkin rakastan Alisaa eniten maailmassa.

Asiasta on ollut todella vaikea puhua kenenkään kanssa. Olen pelännyt, että minut tuomitaan huonona äitinä. Onneksi olen voinut kertoa Samulille tunteistani, se säästi minut syvemmältä masennukselta. Samuli ei koskaan tuominnut minua vaan antoi aikaa. Ja aika auttoi.

Mielestäni olisi kuitenkin tärkeää, että aiheesta puhuttaisiin enemmän, sillä asian voi ymmärtää oikeasti vain sellainen ihminen, joka on kokenut saman. Itselläni ainakin oli kynnys puhua muille ihmisille juuri siksi, koska pelkäsin, että minua pidetään tunteettomana ihmisenä. Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt, että meidän tilanteessa se "tunteettomuus" oli melko tavanomainen reaktio.

Tänään kun mietin asiaa, se tuntuu kaukaiselta asialta, jonka olen jo lähes unohtanut. Olen myös antanut itselleni anteeksi, sillä tiedän, rakastavani Alisaa nyt niin paljon kuin ikinä voin ja se on aika paljon.

Tämä postaus on ollut luonnoksissa blogin alkuajoilta lähtien, mutta olen tyytyväinen, että tänään uskalsin julkaista tämän. Vaikkei se helppoa ollutkaan! <3