perjantai 5. helmikuuta 2016

Rakastaa niin paljon, että sattuu.

Äitiys tekee kipeetä. Se sattuu ja viiltää.

Iltaisin kun menen sänkyyn, pohdin usein kulunutta päivää.

Mietin muistinko halata tarpeeksi sen jälkeen kun kielsin tekemästä jotain?

Mietin olinko tarpeeksi läsnä, teinkö parhaani?

Mietin sitä sen takia, että varsinkin iltaisin mieleen hiipii ajatus: mitä jos se oli meidän viimeinen yhteinen päivä?


En ole hysteerinen äiti, mutta äitiys on tuonut järkkymättömän menettämisen pelon. Lähes joka ilta haluaisin käydä hakemassa sen pienen sängystään viereeni nukkumaan, jotta voisin vahtia toisen nukkumista. Ihania on ne illat, jolloin syystä tai toisesta Alisa nukkuu koko yön välissämme. Tosin havahdun välillä siihen, että laitan käden Alisan vatsan päälle tunteakseni, että hän varmasti hengittää. En halua enää siirtyä täysin perhepetiin, sillä omat uneni kärsisivät siitä paljon ja varmasti Alisankin.


Jossain määrin tiedostan, etten voi kaikelta suojata ja kaikkeen ei pysty vaikuttamaan.

Äitiys tekee niin haavoittuvaiseksi.

Tähän pelkoon yhdistyy pelko Samulin menettämisestä. Lapsen menettäminen on taatusti pahinta maailmassa, mutta en tiedä kuinka mä selviäsin, jos menettäisin mun suurimman tuen ja turvan. No ehkä oman järjissä pysymisen kannalta, ei ole kovin fiksua miettiä näitä asioita.


Yhtenä iltana iltana eksyin lukemaan blogia, joka käsitteli lapsen menettämistä. Lapsi oli vielä lähes saman ikäinen kuin Alisa. Voitte arvata, ettei itkulta vältytty sinä iltana.

Vaikka äitiys on tuonut paljon ihania asioita elämään, en osannut kuvitella, että se samalla tekisi näin kipeää.

Mutta nykyään oikeesti tiedän, mitä tarkoittaa:
Rakastaa niin paljon, että sattuu.



7 kommenttia:

Jätä toki kommenttia! :)