Järki-ihmisestä tuli hysteerikkomutsi

Minä olen aina pitänyt itseäni järki-ihmisenä enemmän kuin tunneihmisenä. Olen myös mielestäni pystynyt handlaamaan vakavatkin tilanteet ja toimimaan järkevästi tiukassakin paikassa. Mutta mitä tapahtui kun minusta tuli äiti?

Meillä sattui eilen ensimmäinen pahempi kolhu Alisalle. Kävelimme reippaasti päiväkodista kotiin, Alisalla oli kuravaatteet ja reppu tietenkin selässä, sitähän ei saa muut kantaa kuin hän. Into piukassa neiti kulki kohti kotia, kunnes jalat sekosivat... Kädet eivät ehtineet alle kun mentiin mukkelismakkelis. Kuului pahaenteinen rusahdus. Nenä...

Ikuisuudelta tuntuneen sekunnin ajan jään tuijottamaan, kuin patsas. Nostan lopulta taaperon ylös ja näky säikäyttää minut lopullisesti. Musta turvonnut nenä, verta ympäriinsä ja henkeään haukkova lapsi.

Nappaan lapsen syliin ja juoksen. Juoksen kotiin niin lujaa kuin pääsen. Matkalla koitan miettiä, miten toimin. En saa päähäni mitään, kaikki joskus opittu on valunut johonkin mielen syövereihin.

Ensimmäinen mitä saan tehtyä sisällä, on soittaa hysteerinen puhelu Samulille. Minä itken, Alisa itkee, puhun niin nopeasti ettei Samuli saa varmasti mitään selvää. Kuulen kuinka hän sanoo, että tulee heti kotiin ja minä vain pyydän anteeksi.

Miltä näyttää murtunut nenä?

Verenvuoto lakkaa lopulta ja neiti tuntuu olevan suht oma itsensä. Yritän itsekin rauhoittua ja soitan Samulille uudestaan, hieman rauhallisemmissa merkeissä. Soitan myös äidilleni, sillä minulla ei ole hajuakaan mitä pitäisi tehdä. Miltä näyttää murtunut nenä?

Samulikin tulee kotiin ja toteaa nenän olevan turvoksissa. Jonotan puhelimella päivystykseen vartin, enkä saa ketään kiinni. Muistan että meillähän on vakuutus. Mietin mihin pitää mennä tai mihin voin soittaa. En ole ikinä aikaisemmin ollut tilanteessa, että pitäisi päästä nopeasti lääkäriin, olen ihan hukassa. Mieleen tulee se eräs yksityinen sairaala jonka kylttiä päivisin tuijottelen työpaikan ikkunasta. Etsin yhteystiedot, soitan ja selitän sekavasti tilanteen. Mukava hoitaja kehoittaa tulemaan näytille ja varaa meille parinkymmenen minuutin päähän ajan.

Ajamme sairaalalle ja pääsemme heti lääkärin vastaanotolle. Nenä on arka ja ruhjeilla, murtunut se ei kuitenkaan ole. Kuulemani rusahdus oli varmaankin ruston rutinaa. Nenää putsataan ja saamme ohjeet tarkkailla yön aivotärähdyksen varalta. Alisa saa muistoksi käynnistä pienen punaisen liskon.

Kaikki hyvin?

Olen helpottunut, vaikka edelleen kauhuissani. Alisa nukahtaa autoon ja saa minut säikähtämään. Hän on kuitenkin herätessään ihan normaali ja vain uupunut kaikesta itkemisestä ja ramppaamisesta. Yöllä herättelemme häntä muutaman kerran. Kaikki on normaalisti, onneksi.

Ensi kerralla jos kun jotain sattuu, osaanko toimia rauhallisemmin? Olenko edelleen yhtä hysteerinen ja kauhuissani? 

Voi äitiys, miksi teit järki-ihmisestä hysteerikon!