Neljävuotiaalleni

Tasan neljä vuotta sitten sinä teit minusta äidin. Tuona päivänä alkoi elämän pituinen matka, joka on ollut opettavaisin asia elämässäni. Silmänräpäyksessä sinusta tuli elämäni tärkein ihminen.

Kun hymyilet, sydämeni pakahtuu. Sinun onnellisuutesi tekee myös minut onnelliseksi. Jo pelkästään ajatus sinusta saa minut tuntemaan hirveää ylpeyttä, kiitollisuutta ja rakkautta. 

On parasta olla juuri sinun äiti.

***

Vaikka yritän, en aina ole täydellinen äiti. Joskus menetän malttini, olen liian väsynyt tai muuten "ei niin täydellinen" äiti. Kun kuitenkin sanot rakastavasi minua, tiedän tehneeni asioita oikein. 

Haluan, että tiedät minun rakastavan sinua jokaisessa hetkessä, vaikka joskus kiristäisitkin hermojani.

Kun illalla laitan sinut nukkumaan, hetken päästä minulla on sinua jo ikävä ja haluaisin hakea sinut viereeni. 

***

Hämmästytät minua päivittäin asioilla, joita osaat. Tuntuu, että joka päivä opit jotain uutta. Samalla opetat myös minua. 

Vilpittömyytesi, iloisuutesi ja viisautesi on parasta. Tuot valoa ympärillesi ja aurinkoa minun jokaiseen päivään.

Onnea rakkaalle neljävuotiaalleni!

<3 <3 <3

Keskimääräistä nuorempi äiti saa todistella enemmän olevansa hyvä äiti?

Suomessa ensisynnyttäjät ovat keskimäärin 29-vuotiaita, kertoo Tilastokeskus. Keskimäärin minulla ei pitäisi siis olla vielä lasta, täytinhän vasta 27 vuotta. Alisan syntyessä olin 23-vuotias, selvästi keskimääräistä nuorempi siis. En kuuna päivänä olisi ennen raskautta voinut kuvitella miten paljon se näkyisi äitiydessäni. En koskaan ennen ajatellut olevani varsinaisesti nuori äiti. Ainakaan niin nuori, että se aiheuttaisi kummallisia tilanteita.

Mulla oli raskausaikana todella monta terveydehoitajaa neuvolassa, kenestäkään ei tullut mulle sitä omaa neuvolantätiä. Yksi kerta on kuitenkin jäänyt mieleen, koin tuolla käynnillä hirveää ahdistusta siitä, miten minua ei kohdeltu aikuisena vaan ihan teininä. Olin ottanut etukäteen selvää, että seuraavalla kerralla isän olisi hyvä olla mukana ja kysyinkin tästä erikseen. Vastaukseksi sain, että isä voi olla mukana JOS hän on mukana kuvioissa. Puna nousi poskilleni, olin todella hämmentynyt. Kyllähän sieltä papereista olisi pitänyt käydä ilmi, että se isä asuu samassa osoitteessa kuin minäkin. Jokseenkin käsittämätön aivopieru hoitajalta korostaa sanaa JOS... Ihan kun se nyt olisi tavallisinta, että äiti ja isä eivät asu samassa osoitteessa?

Kaikenlaisissa kerhoissa olin poikkeuksetta aina nuorin. Pari kertaa sain kuulla kuinka nuori olen ja kuinka joku ei olisi voinut kuvitella hankkivansa lapsia samassa iässä. Yritin aina ajatella, ettei kyseessä ollut omien valintojeni kritisointi, mutta kieltämättä se joskus hieman harmitti.

Nuori perhe = köyhä perhe?

Kerran yhdessä kerhossa sain kassillisen vaatteita kommentilla "teillä on näille varmaan tarvetta.." Ei siinä, ne olivat kerhon "saa ottaa ilmaiseksi" laatikosta jämät, jotka eivät siis olleet kelvanneet kellekkään, mutta meillehän ne varmasti kelpaa koska olemme nuori (=köyhä) perhe. Hassua sinänsä, että minulle on aina ollut tärkeää, että Alisa on hyvin ja kauniisti puettu, en voi siis parhaalla tahdollanikaan kuvitella, että ainakaan lapseni vaatteista olisi voinut saada sen käsityksen, että meillä olisi ollut näille vaatteille tarvetta. Ymmärrän, että se oli kaunis ajatus, mutta miksi niitä tarjottiin meille? Eipä ole tullut muuta syytä mieleen kuin se, että olin nuorin äiti ja huomattavasti nuorempi kuin muut.

Rahasta puheenollen, usein sanotaan, että lapset halutaan vasta kun on taloudellisesti turvallinen tilanne. Itse valmistuin juuri Alisan synnyttyä ja Samuli vähän sen jälkeen. En kuitenkaan koe, että taloutemme olisi ollut huonolla tolalla tuolloinkaan, olimmehan molemmat olleet useamman vuoden töissä. Toki nykyisellään molempien ollessa vakituisesessa kokoaikaisessa työsuhteessa tilanne on jokseenkin eri kuin silloin. Mutta ei meillä superniukasti eletty, vähän katsottiin mihin törsäillään, mutta koskaan Alisalta ei ole mitään puuttunut.

Itse irtisanouduin vakituisesta työsuhteesta äitiyslomalla, koska tuntui, etten halua enää ravintolahommiin palata. Kotona ehdinkin pyörittelemään ajatuksia ja miettiä mitä haluan. Lopulta tein alanvaihdoksen ja sain nykyisen työpaikkani, minne menin suoraan kotona vietetyn parin vuoden jälkeen innosta puhkuen. Ilman vanhempainvapaata saattaisin olla ihan eri kuvioissa kuin nykyään, enkä todellakaan tarkoita, että olisin tuolloin edempänä urallani, päinvastoin. Mulle vanhempainvapaa antoi hyvän tauon miettiä rauhassa tulevaisuutta ja lopulta kaikki meni parhainpäin. En siis todellakaan koe, että Alisa olisi syntynyt väärään aikaan, vaan todellakin juuri oikeaan aikaan.

Aina nuorin

Niissä kerhoissa olin aina nuorin. Vanhempainilloissa olemme yleensä aina nuorimmat. Hassua sinänsä, mutta Alisan päiväkodissa en ole koskaan kokenut vähättelyä ikämme suhteen, mutta meillä onkin aivan huippu päiväkoti ylipäätään. Joskus vanhempainilloissa tai harrastuksissa tuntuu, etten pääse välttämättä muiden juttuihin mukaan, mutta se voi johtua myös itsestäni ja siitä, että kuvittelen muiden pitävän minua niin nuorena. Se on tyhmää, mutta olen niin monta kertaa törmännyt niihin stereotypioihin ikäni suhteen, että yritän vältellä uusia tilanteita. Joskus pelkään, ettei minua oteta tosissaan koska olen niin nuori. On jännää miten kaikki tämä on tullut kuvioihin vasta sen jälkeen kun tulin raskaaksi, ennen sitä en todellakaan ollut ajatellut, että minua pidetään tavattoman nuorena äitinä.

Toisaalta taas muistan omasta lapsuudestani, miten siistiä oli kun omat vanhempani olivat aina nuorimmasta päästä kun olin kouluiässä. Alisalla on verrattaen aika nuoret isovanhemmat ja sen koen hyvänä asiana. Toivon, että tulevaisuudessa Alisa ainakin kokee meidän nuoren iän enemmän positiivisena kuin negatiivisena asiana. 

Itse en enää niin paljoa stressaa ikääni, vuosien varrella olen saanut itsevarmuutta sen suhteen, että tiedän olevani hyvä äiti. Olen ylpeä lapsestani ja siitä miten minä ja Samuli olemme onnistuneet hänen kasvatuksessaan, Alisa on huipputyyppi! En kadu päivääkään että minusta tuli äiti 23 vuotiaana. Kaikista ei varmasti olisikaan ollut äidiksi samassa iässä, onneksi voin itse kuitenkin seistä omissa kengissäni. Just nyt 27-vuotiaana elämä on huippua, niin äitinä, vaimona kuin ihmisenäkin. 

Keskimääräistä nuorempana äitinä olen joutunut jonkin verran todistelemaan sitä, että olen hyvä äiti. Kun olen huomannut ikääni koskevaa arvostelua, olen halunnut entistä kovemmin todistaa, että minä olen hyvä äiti. Tämä on opettanut itselleni myös sen, etten arvostele toisia äitejä iän, statuksen tai minkään muun perusteella. Tiedän, ettei hyvä äitiys ole mistään yhdestä tekijästä riippuvainen, eikä todellakaan iästä riippuvainen.

Luulen, että moni teistä on kokenut samanlaista vähättelyä, jos olet keskimääräistä nuorempi tai vanhempi, aiheuttaa se kummeksuntaa. Kuulen mielelläni teidän kokemuksia! <3

Kun tein raskaustestin

Olen monesti puhunut täällä blogissa siitä, etten tiedä haluanko enempää kuin yhden lapsen. En ole Alisan syntymän jälkeen potenut vauvakuumetta vaan koko ajan on tuntunut kuin meidän kolmikko olisi kokonainen. Toki sisälläni on välillä käynyt myllerrys, enkö enää ikinä kokisi pikkuvauva-aikaa?

Tähän saakka vauva-asiassa on ollut ns. aikalisä. Olemme yhteisellä hiljaisella sopimuksella päättäneet, että asiaa voidaan miettiä muutaman vuoden päästä vielä uudelleen. Toki, lapsen saamista ei voi aina itse päättää, haave lapsesta voi jäädä ikuiseksi tai joskus siitä ei ole edes haaveillut lainkaan kun tikkuun piirtyy ne kaksi viivaa.

***

Vaikka asia oli sysätty johonkin syvälle mielen perukoille, yhtenä päivänä minua alkoi vaivaamaan tunne: olenkohan raskaana? Minulla ei varsinaisesti ollut mitään oireita, mutta minulla oli se selittämätön tunne.

Viikon verran kamppailin ajatusteni kanssa. Mietin hieman, miten asiaan suhtautuisin, kokosin ajatuksiani, mitäpä jos meitä olisikin neljä? En voi sanoa, että olisin kauhistunut asiasta, kyllähän toinen lapsi olisi tervetullut, vaikkei se päällimmäisenä ollut tähän saakka ollut mielissämme. 

Lopulta en voinut enää elää epävarmuudessa vaan marssin kauppaan. Pakatessani ostoksia, jotka sisälsivät muun muassa niin sen raskaustestin kuin esimerkiksi Aura-juustoa, havahduin siihen, että tosiaan, mikäli testi olisi positiivinen, Aura-juusto jäisi syömättä. Hiljalleen muistelin, mitä kaikkea taas pitikään ottaa huomioon, jos olisin raskaana...

***

Kotona en enää malttanut odottaa, olisihan asiaan saatava selvyys. Toisaalta tunsin itseni pettyneeksi, kun viivaan piirtyi vain se yksi viiva. Toisaalta taas olin helpottunut. Helpottunut siksi, ettei suurta muutosta tulisikaan nyt suunnittelematta. Helpottunut olin myös siksi, ettei ajatus toisesta lapsesta sittenkään ollut tuntunut niin katastrofaaliselta. Kuka tietää, joskus triomme saattaakin olla kvartetti. 

Itselleni jäi tästä vähän sellainen tunne, että kroppani ja mieleni hieman testasi minua. Testasi, miten tosissani olen tämän yhden lapsen ajatuksen kanssa. 

Kohtauksia neuvolassa

Tiedättekö. Mä olen aina päässyt hirveän helpolla. Alisa on vauvasta saakka ollut äärettömän helppo ja kiltti lapsi. Sellainen, joka on aina lähes aina tyytyväinen ja iloinen. Kyllä häneltä omaa tahtoa löytyy ja paljon löytyykin. Siitä ei ole kyse.

Kolmevuotisen äitiystaipaleen aikana olen oppinut tietenkin lapsestani paljon, tunnistan hänessä erilaisia asioita. Olen oppinut tuntemaan hänen temperamenttiaan, jossa on paljon samaa kuin omassa temperamentissani. 

Ollessani lukiossa psykankurssilla tunnistin itsestäni yhden piirteen: en pidä yllättävistä käänteistä. En olekaan vain hankala ihminen vaan minulle on helpointa aina tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Se on osa temperamenttiani. Tämän oivalluksen jälkeen olen osannut paremmin käsitellä myös omia tunteitani. 

Tunnistan tämän saman piirteen Alisassa täysin. Hänkään ei ole omimmillaan silloin kun tapahtuu jotain äkillistä ja arvaamatonta. Minun on ollut helppo ymmärtää tätä piirrettä, koska olenhan itse samanlainen. Meillä onkin kotona tapana aina aika tarkkaan käydä läpi miten päivä etenee tai mitä mahdollisesti tapahtuu tulevina päivinä. Kerron kuka vie päiväkotiin, kuka hakee, mihin mennään viikonloppuna ja niin edespäin. Tällä tavalla ennakoimalla tilanteet eivät yleensä tule Alisalle yllätyksenä ja kaikki menee hienosti.

Olin varannut meille neuvolaan ajan kun kolmevuotissyntymäpäivät oli vietetty. Neuvolasta kerrottiin aikaa varatessa, että ensin Alisa tekisi ilman minua tehtäviä ja sen jälkeen juttelisimme vielä Alisasta yleisesti yhdessä. Päätin valmistella Alisaa kertomalla, että hän menisi ensin kahdestaan hoitajan kanssa ja minä odottaisin sen aikaa ulkopuolella. Kerroin tehtävistä ja totesimme yhdessä, että ne varmasti sujuisivat oikein hyvin, ei tarvitse jännittää.

Menimme neuvolaan ja Alisa sai hetken leikkiä leikkipaikalla, kunnes hänet kutsuttiin huoneeseen. Hymyillen hän meni huoneeseen, ei mitään ongelmia. Hetkisen kuluttua hän tuli riemuiten ulos huoneesta hakemaan minua. "Me tehtiin tehtäviä, oli kivaa!"

Huoneessa Alisa kertoi miten oli tehty tornia ja hypitty, hienosti piirretty ja tehty muita tehtäviä. Hoitaja yhtyi kertomukseen ja kertoi kaiken menneen mallikaasti. Enää olisi vain jäljellä pituuden ja painon mittaus.

Pituus meni hienosti, Alisa seisoi selkä suorassa ja mittaa oli tullut huiket 10 senttiä vuodessa. Sitten pyydettiin riisumaan vaatteet ja siihen tuli totaalinen stoppi. Mietin hiljaa mielessäni, että "hei uhma! Päätit sitten hypätä kelkkaamme tuolta neuvolan leikkipisteeltä, sillä en juurikaan ole sinuun aiemmin törmännyt!" Olin unohtanut kertoa, että neuvolassa punnitaan, jos olisin kertonut sen Alisalle aiemmin, ehkä se olisi sujunut paremmin? Tai ehkä huoneessa oli hieman kylmä hän ei siksi tahtonut riisua vaatteita. Mistä näistä lapsen ajatuksista aina tietää, mutta jokin siinä mättäsi.

Eipä siinä enää kauniit pyynnöt ja puheet auttaneet kun tilanne oli lähes karannut käsistäni. Saimme vaatteet riisuttua ja Alisan rauhoitettua syliini. Päädyimme punnitsemaan Alisan sylissäni ja lopulta hänenkin paino selville saatiin (ja samalla muuten omanikin, jaiks....) Painoa oli vuodessa tullut Alisalle vajaa kolme kiloa.

Ei mennyt kuin Strömssössä, mutta kaikki mitat saatiin kuitenkin otettua. Vaikka on toki hyvä oppia sietämään myös yllättäviä tilanteita niin tämä vahvisti omia fiiliksiäni siitä, että todellakin jatkamme sitä ennakoimista ja asioiden läpikäyntiä jo etukäteen, monet raivarit on varmasti siten vältettävissä. Joskus toki tapahtuu asioita joihin ei voi/osaa/muista varautua ja silloin saattaa käydä näin, mutta ei sekään lopulta ole vaarallista. Tietenkin erilaiset tunteet kuuluvat kehityksen ja on hyvä, että sekä lapsi sekä vanhemmat oppivat niitä käsittelemään.

Ehkei neuvolassakaan saatu meistä traumoja ja neuvolakorttiin kirjoitettu tekstikin oli varsin mukavaa:

Reipas tyttö. Tehtävät sujuvat mukavasti, taitavasti piirtää. 

Kasvu hyvää, iho siisti. Syö monipuolisesti, ruoka maistuu hyvin.

 Puhe selkeää ja monipuolista. D-vit +. 

Asiat kunnossa.

Ole läsnä

Havahduin siihen, että liian monena iltana suustani oli kuulunut "äidin on nyt ihan pakko tehdä tämä, iskä laittaa sut nukkumaan." Liian monta kertaa tein omia muka niin tärkeitä juttujani, enkä ollut täysin läsnä. Kiire oli tehnyt musta hetkeksi sellaisen äidin, millainen en halua olla.

Totta kai olen onnellinen, että nukkumaan oli laittamassa toinen yhtä tärkeä ihminen, isi. Tunsin kuitenkin huonoa omatuntoa siitä, että olin itsekkäästi touhunnut omiani samalla kun pieni lapseni olisi ansainnut enemmän kuin "oliko sulla kiva päikkypäivä?" -kysymyksen. 

Hoen taas itsekseni, että nyt on vaan paljon kaikkea meneillään, kohta helpottaa. En kuitenkaan voi omalle lapselleni sanoa, että kolmen viikon päästä äiti on taas normaali.

Havahduin töissä siihen, että mun vatsaan sattui, mua ahdisti kun en saanut mieleeni mitään asiaa mitä mun pitäisi illalla hoitaa. Päässäni huusi ääni: "mä haluan tehdä kaiken etukäteen, haluan saada kaiken valmiiksi!" Mitään sellaista ei kuitenkaan tullut mieleen, mitä olisin voinut tehdä juuri sinä päivänä. Silloin tajusin, että ehkä tänään ei ole mitään sellaista, mitä pitäisi tehdä. Mä päätin keskittyä olemaan täysillä se äiti, mikä halusinkin olla.

Koska hyvä äitiys ei vaadi sirkushuveja, mitään erikoista en iltapäivälle kehitellyt. Alisa rakastaa metsää. Ja mustikoita. Niinpä kiipesimme talomme läheiselle kalliolle poimimaan mustikoita. Tosin poimijakaverini söi kaikki mustikat, jotka käsiinsä sai. Koko napero oli ihan sininen kun vihdoin olin saanut itse kerättyä tarpeeksi mustikoita.

Meitä molempia nauratti tämä smurffia muistuttava sininen olento, kun pääsimme sisälle. Kerätyistä mustikoista piti totta kai leipoa mustikka-marenkipiirakka, jonka ohje täältäkin löytyy. Piirakka maistui hyvältä kun pitkästä aikaa yhdessä syötiin iltapalaa.

Illalla sain lukea muutaman iltasadun, kertoa tarinan ja laulaa laulun, lapseni oli jo melkein unessa kun hän sanoi: hyvää yötä äiti rakas. Olin jo miltei unohtanut miten hyvältä se tuntuukaan.

Jäikö jotain sitten lopulta tekemättä kuitenkaan? Eipä juuri. Vaikka iltapäivän ja illan käytin täysin Alisaan keskittyen, jaksoin sen varjolla vielä illalla tehdä pikasiivouksen ja kirjoittaa muutaman blogipostauksen, siis enemmän kuin pitkään aikaan olin saanut aikaiseksi. Se jos mikä antoi aihetta ajattelulle.

Huono äiti häpeää ja koittaa taas olla se hyvä äiti, kun ei se paljoa lopulta vaadi, kunhan muistaa: 

Ole läsnä!

Pojat on poikia - uhkaa tappaa ja hakkaa?

Minä en hyväksy kiusaamista missään muodossa, tosin tämä nyt on tällainen korulause, ei kai kukaan voi oikeasti sanoa, että hyväksyy kiusaamisen? Ymmärrän, että sisarusten tai serkusten välillä on joskus kärhämää tai päiväkotiryhmissä tapahtuu "toi otti mun kädestä" -tapauksia. Jos tuntematon lapsi kiusaa itselleen tuntematonta lasta, siinä kohtaa mun mielestä on todellakin jotain erityisen pielessä. Enkä siis todellakaan tarkoita, että tutun lapsen kiusaaminen olisi oikein, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan. Kun mun lapseni ensimmäisen kerran joutui oikeiden kiusaajien hampaisiin, siinä meinasi itsellekin tulla neuvoton olo.

Meidän Helsingin reissu sai hieman ikävämmän päätöksen kun päädyimme yhteen keskustan leikkipaikoista. Leikkipaikalla oli paljon lapsia, ja osa heistä kuului selvästi samaan päiväkotiryhmään, joka oli puistossa ulkoilemassa. 

Ehdimme olla puistossa hyvässä lykyssä minuutin kun Alisa kiipesi liukumäkeen. Tässä kohtaa kolmen lapsen ryhmä arvioni mukaan 3-4 -vuotiaita lapsia juoksi kohti samaa telinettä, yhden huutaessa "hyökkäykseen!" Nämä minitorpedot piirittivät Alisan liukumäkeen ja yrittivät pudottaa lapseni sieltä alas.

Ehdin tilanteeseen väliin ja sain Alisan turvallisesti pois liukumäestä niin nämä kolme painajaista juoksevat meitä kohti lapiot ojossa yhden huutaessa "tapetaan noi!" Mä olin itse hetken sanaton,  siis mitä ne juuri sanoi? Kun saimme molemmat lapion iskuja osaksemme, ojensin näitä rääpäleitä lopettamaan ja menemään pois. Oikeasti mä olisin varmaan halunnut karjua niille niin, että koko tienoo raikuu ja ehkä vähän lyödä takaisin vaikka niillä lapioilla, mutta yritin olla järkevä aikuinen.

Yleensä reipas ja iloinen Alisa oli muuttunut pelokkaaksi ja paniikissa itkeväksi lapseksi, jota sain hyvän tovin lohdutella ja kannustaa uuteen leikkiin. Menimmekin kiipeilytelineeseen ja lupasin pysyä koko ajan ihan lähellä, ettei kukaan pääse kiusaamaan. Kerran tämä kolmikko yritti uhkaavasti lähestyä meitä, mutta he ehkä näkivät mun ilmeestä, miten raivoissani olin ja meinasin jo hurjistua, kunnes he perääntyivät. Yksi lapsista katsoi minua hieman kulmiaan kurtistellen ja epäilen, että siinä oli häivähdys katumusta. Kaksi muuta lasta eivät osoittaneet mitään katumuksen merkkejä ja jatkoivatkin touhujaan kohdistaen seuraavaksi hyökkäyksensä erääseen isään ja tyttäreen.

Monet näiden lasten kiusaamisen kohteeksi joutuneista poistuivat puistosta ja niinhän se menee, kiusattu vaihtaa paikkaa ja kiusaaja saa jäädä vanhaan tuttuun ympäristöön. Hyvässä lykyssä kiusaamisen kohteeksi joutuu sitten taas joku uusi.

Mitä teki päiväkodin henkilökunta? 

Kolme aikuista istui muiden lasten kanssa hiekkalaatikolla, selkä näihin kolmeen lapseen. Siis vahtimatta jäi juuri ne lapset, jotka sitä vahtimista olisi tarvinnut. Yhdeltä hoitajalta sain kuitenkin kerran pahoittelevan katseen kun hän ojensi yhtä lapsista.

Seuratessani hetken lasten toimintaa, aloin ymmärtämään että se sama sirkus tapahtuu joka hemmetin päivä. Sen näki näiden aikuisten sekä niiden muiden lasten käytöksestä. He joutuvat kestämään sitä joka päivä. Ehkä päiväkodissa ollaan voimattomia näiden suhteen? Minä en siis syytä tätä henkilökuntaa, kyllä mä ymmärrän sen toivottomuuden.

Mä olisin halunnut kohdistaa vihani kaikesta tapahtuneesta johonkin. Olisiko mun pitänyt syyttää niitä lapsia? Vai sitä äitiä joka tuli hakemaan yhtä näistä? Vai niitä päiväkodin aikuisia? Vai yhteiskuntaa?

Lapset ovat ehkä tavallista villimpiä. Vanhemmat kenties voimattomia. Päiväkodin keinot ja resurssit ei riitä. Yhteiskunnalta ei ehkä saa apua niin helposti kuin olisi tarpeen. 

Kun kenenkään resurssit ja voimat ei riitä, ummistetaan silmät ja toivotaan parasta? Toivotaan toivotaan ja siihen saakka niiden tulilinjalle osuvien ihmisten pitää vaan kestää. Jos yksi kohtaaminen leikkipuistossa aiheutti tällaista, millaista se on jos joka päivä päiväkodissa joutuisi moisen uhriksi? Vajaa viikko myöhemmin Alisa edelleen kysyy, miksi lapset kiusasivat puistossa? Jaa, mitähän sitä vastaisi.. En tiedä oliko asioilla yhteyttä toisiinsa, mutta episodia seuraavana yönä Alisa näki ensimmäistä kertaa painajaisia niin, että myös me vanhemmat huomasimme sen..

Mietin kyllä, että olisin laittanut suoraan päiväkotiin viestiä, lasten turvaliiveissä kun luki kyllä kyseisen päiväkodin nimi. En laittanut, mutta ei se toki myöhäistä ole vieläkään. Mä olen kyllä aika varma, että siellä on tämä "ongelma" tiedossa. En todellakaan usko, että tämä oli jokin satunnainen episodi.

Toinen mitä mä inhoan kiusaamiseen liittyen on, kun poikien tekemisiä joskus puolustellaan "pojat on poikia" -asenteella. Pojat saavat mun mielestä huonon käytöksen useammin anteeksi kuin tytöt. Pojat voi olla poikia ja lapset lapsia, mutta kiusaaja on aina kiusaaja, oli hän sitten tyttö tai poika.

Mä en tiedä miltä tuntuu olla vuosia kiusaamisen kohteena, mutta kun poru kurkussa suojelin omaa lastani näiltä hirviöiltä, mietin millainen helvetti sellainen vuosien koulukiusaaminen olisi ja miten kukaan lapsi tai vanhempi voi sellaista jaksaa.

Musta olisi mahtavaa todeta tähän loppuun hienoja elämänohjeita, miten kiusaaminen saataisiin loppumaan, mutta en minä ole mikään asiantuntija, enkä edes lopulta tiedä kenen vika se on jos lapsi kiusaa toisia. Ehkä se on monien asioiden summa. Tyydyn kuitenkin toteamaan, että kiusaaminen on perseestä.



Kuvat ei sitten muuten ole mikään sieltä kyseisestä puistosta, siellä mulla oli muuta tekemistä kuin kuvata iloisesti nauravaa lasta...

Mutsikoodi

Työpäivä on ohi. Tulen suoraan kotiin. Kotiin jossa on hiljaista. Ei kiljahduksia, ei juoksuaskelia. Lapsi on lomailemassa mummilassa. Ah, lapsivapaa.

Koko päivän töissä mietin menisinkö shoppailemaan yksin vai kenties terassille ja ulos syömään. Ihan mahtavaa päästä vähän tuulettamaan päätä lapsiperhearjen keskellä!

Jäi haaveeksi mansikkamargaritat tällä(kin) kertaa!

Kotona uhraan pari minuuttia pyykkihuollolle ja astianpesukoneelle. Lepäilen sohvalla, ihanaa vain olla!

Googlailen ravintoloita ja viestitän Samulille kyselyä illasta. Terassi, ruokaa, meri, ah miten romanttista siitä tulee!

Hiljalleen huomaan, miten nuokun sohvalla, jos vain ihan hetkeksi ummistan silmät? Samuli tulee kotiin, haukottelen. 

Kerran. Toisen. Kolmannen.

Romanttinen ravintolailta vaihtuu noutopizzaan. Pizzan jälkeen väsymys ottaa vallan ja siirryn suihkun kautta sänkyyn. Ennen kymmentä. Edes arkena en mene nukkumaan niin ajoissa.

Mietin pientä murustani, miten onkaan jo ikävä. Onneksi aamulla nähdään! Melkein toivoisin, että hän olisi siinä nukkumassa. Poikittain. Kuten edellisyönä. Jolloin toivoin, että olisin saanut nukkua rauhassa.

Mikä siinä onkin, että tämä tapahtuu lähes joka kerta kun lapsi on pois kotoa. Tuntuu kuin juuri sinä päivänä iskisi sitten se totaalinen väsymys. Onko tämä jotenkin sisäänrakennettu meihin äiteihin?

Hei koodaaja, miksi teet meille äideille näin? Ihan joka kerta!

Ihminen tarvitsee ihmistä

Äitienpäivän merkitys muuttui kun tulin itse äidiksi. Äitiys on tehtävä jota kannan koko lopun elämääni. Äitiys käänsi myös ajatusmalliani omaa äitiäni kohtaan. 

Halusin kovasti etsiä jonkun runon äitiydestä ja äidistä, mutta mikään löytämäni ei tuntunut oikein sopivalta. Minä en ole mikään runoihminen, en lue runoja, enkä tiedä niistä yhtikäs mitään. En todellakaan osaa kirjoittaa runoja. Googlasin sen oikeastaan ainoan runoilijan kenet tiesin ja lopulta löysin sopivan runon. Se ei suoraan kerro juuri äitiydestä, mutta se kuvaa hyvin sitä, miten minä tarvitsen omaa äitiäni, mutta minä tarvitsen myös häntä, joka minua kutsuu äidiksi.

Niimpä tämän Tommy Tabermannin runon omistan etenkin näille kahdelle ihmiselle.

Pieni laulu ihmisestä

Ihminen tarvitsee ihmistä

ollakseen ihminen ihmiselle,

ollakseen itse ihminen.

Lämpimin peitto on toisen iho,

toisen ilo on parasta ruokaa.

Emme ole tähtiä, taivaan lintuja,

olemme ihmisiä, osa pitkää haavaa.

Ihminen tarvitsee ihmistä.

Ihminen ilman ihmistä

on vähemmän ihminen ihmisille,

vähemmän kuin ihminen voi olla.

Ihminen tarvitsee ihmistä.

Vaikken mikään runoihminen olekaan, en ihmettele miksi tämä runo on valittu yhdeksi Tabermannin rakastetuimmista runoista.

Hyvää äitienpäivää!

Mistä äiti syyllistyy?

Äidit on välillä kovia syyllistymään. Minä ainakin tunnen syyllisyyttä milloin mistäkin! Syyllistyminen ei aina olisi tarpeellista, mutta kai se on sisäänrakennettuna meissä?

Mistä minä olen viime aikoina syyllistynyt?

Unohdin tarkistaa onko hoitorepussa tarpeeksi varapikkareita - ei ollut.

Joskus väsyttää työpäivän jälkeen niin, ettei jaksa kehitellä mitään muka kehittävämpää touhua.

Joskus ruokaillessa mennään sieltä mistä aita on matalin, kaikki ei ole joka aterialla alusta asti itse valmistettua ja luomua.

Olin sairas, enkä jaksanut touhuta kuten terveenä.

Minun sairauden takia jumppa jäi väliin.

Tunsin syyllisyyttä jopa siitä, että olin sairas enkä voinut mennä töihin.

..ja siitä, ettei Alisa päässyt päiväkotiin (meillä tykätään päikyssä olosta.)

Tunsin syyllisyyttä, kun seuraavana päivänä sitten veimme Alisan päiväkotiin, kun olin itse kipeänä kotona.

(kauhee syyllistyminen sairastelusta..)

Alisa halusi askarrella, minä olen siinä tosi huono.

Alisalla oli vahingossa päiväkodissa reikäiset sukkahousut.

Joskus tiuskin turhasta, vaikka en haluaisi.

Jouduin viime viikonloppuna herättämään Alisan yöunilta liian aikaisin.

Iltavuorosta tullessa Alisa on usein jo nukkumassa ja aamulla menen sitten yleensä aamuvuoroon, yhteinen aika jää silloin vähiin.


Aika paljon sitä tulee syyllistyttyä ja ehkä vähän turhaan. Luulen ettei tässä listassa ole lähellekkään kaikki! HUH, rankkaa olla äiti!

Päivä jolloin luulin etten selviä

Dramaattinen otsikko, mutta ei juurikaan liioiteltu. Mä olin oikeesti varma, etten selviä.

Olin viime viikolla alkuviikon tosi tukkoinen ja en ollut ihan varma, oliko kyseessä allergiaa vai flunssaa. Keskiviikkona Samuli sanoi, että mun olis ehkä syytä jäädä kotiin, mutta torstaiaamuna olin vielä normaalisti menossa töihin. Viiden minuutin ylhäälläolon jälkeen totesin, että nyt on kyllä parempi jäädä kotiin.

Aamu meni vielä suht elossa, sain jopa kyhättyä ruoan niin, ettei sitä tarvitsisi loppupäivänä enää miettiä. Katselimme Alisan kanssa leffoja ja Alisa kävi itsekseen terassilla ulkoilemassa, ulkovaatteiden pukeminen sujuu jo sen verran hyvin, ettei mun apua tarvita enää kuin vetoketjun sulkemisessa.

Iltapäivällä mun olo alkoi kuitenkin huonontumaan ja palelin useamman peiton alla. Olin ihmeellisessä tokkurassa ja jossain kohtaa mittasin kuumetta, joka huikenteli lähes 40 asteessa.

Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että jos olen itse kotona, niin Alisakin on. Kuumeen ollessa korkeimmillaan ja olon heikoimmillaan, musta oikeasti tuntui etten selviä siitä päivästä ja olisi ollut parempi jos Alisa olisi ollut hoidossa. Alisa onnistui kuitenkin ohjeideni mukaan ottamaan kaapista välipalaa ja siinä hän ruokapöydän ääressä istui syömässä nätisti.

Mitään varsinaista hätää meillä ei missään kohtaa ollut, sillä tiesin Samulin ja isäni olevan lähistöllä töissä ja puhelinsoiton päässä. Samuli soittikin työpäivänsä päätteeksi, kun hänen oli tarkoitus lähteä harrastuksiin. En jaksanut itse jutella puhelimessa joten pyysin Alisa sanomaan puhelimeen, että äiti on kipeä, tule iskä kotiin. Hienosti A toisti sanomani ja hetkisen päästä Samuli oli jo kotona. Samuli sai syötettyä mulle Buranaa ja kuume saatiin vähän laskemaan. Illalla pääsin jo sohvalta ylös.

Huh mikä päivä! Meillä oli tuuria kun tukiverkkoa oli lähistöllä, mutta jäin kyllä miettimään, miten esimerkiksi yksinhuoltajat pärjää tuollaisessa tilanteessa? Täysi kunnioitus kaikille ketkä olette olleet lapsen kanssa todella kipeänä. Mulle tää oli ensimmäinen kerta kun olin näin kipeänä Alisan kanssa, kieltämättä vähän säikähdin! Onneksi Alisan kanssa pärjättiin hyvin näin, mutta eihän se todellakaan ole kaksivuotiaan tehtävä "huolehtia" itsestään. Sairastaessa voisi hyvä olla sellainen hätäranneke, jolla kutsua apua. :D

Pari kuukautta sitten kirjoittelin siitä Miten pärjätä lapsen kanssa kun itse sairastaa. Lue sieltä vinkit sairaspäiviin! :)

Onko joskus tuntunut, että sairastaminen ja leikki-ikäinen lapsi on hieman haastava yhtälö? :)

Äiti työelämässä

Joskus tuntuu, että vastakkain asetetaan kotiäitiys ja uraäitiys, mitään muuta siltä väliltä ei tietenkään ole. Joko olet työtä vieruksuva, lusmu, yhteiskunnan tukia hyväksikäyttävä kotiäiti tai lapset syrjään sysännyt, kylmä uraäiti.

Mikä minä olen? Omasta mielestäni minä olen töissä käyvä äiti. En ole sysännyt lastani syrjään, vaikka töissä käynkin. Ei ole kahta sanaa siitä, mikä mulle tässä elämässä on tärkeintä.

Reilu vuosi sitten meidän perheessä otettiin askel tuntemattomaan, tämä äiti hyppäsi takaisin työelämään. Irtisanouduin äitiysloman aikana edellisestä työstäni, koska halusin jotain uutta. Kotiäitinä oli aikaa miettiä ja lopulta oikea työ löytyi, vähän sattumalta. Ensimmäistä kertaa ikinä aloitimme työ- ja päiväkotirumban. Millaista on olla äitinä työelämässä? Mitä haasteita ja mahdollisuuksia se tarjoaa?

Loistavasta tukiverkosta huolimatta työn ja perhe-elämän yhdistelmä on aika raskasta. Onneksi Alisa on aika hyvä nukkuja ja nukkuu nykyään lähes aina koko yön omassa sängyssä. Huonot yöunet vaikeuttaisivat arkea entisestään.

Joskus kadehdin lapsettomia työkavereita tai kollegoja, joilla on isoja lapsia. Alisan päiväkodin takia mun on "pakko" tehdä mahdollisimman paljon aikaisinta aamuvuoroa, jotta Alisan hoitopäivät olisivat kohtuulliset. Alunperin työtä hakiessa kriteerinä oli juuri mahdollisuus lomittaa työajat Samulin kanssa ristiin. Olisi ollut iso kynnys palata töihin, jos hoitopäivät olisivat venyneet pidemmiksi kuin meidän omat työpäivät. Vaikka Alisan parasta olemme ajatelleet, joskus mietin miten kiva olisi välillä tehdä hieman myöhäisempää vuoroa, minä kun en ole mikään aamuvirkku. Tosin, onhan se mukava päästä ajoissa kotiin. 

Päiväkodin aikataulut rajoittavat myös ylitöiden tekemistä, koska useimmiten mun on kuitenkin ehdittävä hakemaan Alisa. Onneksi meidän työpaikalla ei painosteta ylitöihin ja totta kai yritän joustaa aina kun se on ollut mahdollista.

Merkitykselliset vuodet?

Meidän tavoitteena on pitää koko päivähoitotaipale mahdollisimman pehmeänä, siis mielellään alle kahdeksan tunnin päiviä, mahdollisuuksien mukaan vapaata ja säännöllisesti lomia ja etenkin pitkät kesälomat. Onneksi perhe ja sukulaiset auttavat tässä. Kun Alisa joskus aloittaa koulun, olen ajatellut jäädä kahdeksi vuodeksi lyhennetylle työajalle, koska silloinkin Alisa on vielä todella pieni olemaan useita tunteja yksin kotona ja ajatus useasta tunnista iltapäivähoidossa ei kiehdo. Toki tähän on vielä monta vuotta aikaa, enkä voi tietää missä olen töissä tuolloin, mutta toivoisin sen olevan mahdollista.

Sanotaan, että ensimmäiset kolme vuotta ovat lapsen merkityksellisimmät vuodet ja siksi joidenkin mielestä lasta ei kuuluisi viedä siinä iässä päivähoitoon. On varmasti totta, että perusta lapsen kehitykseelle luodaan ensimmäisten vuosien aikana. Itse kuitenkin näen asian siltä kantilta, että yhtälailla Alisa tarvitsee vanhempia ja läsnäoloa viiden tai vaikka kymmenen seuraavan vuoden aikana, kyllä nekin on aika merkityksellisiä vuosia. Ja siihen tässä pyritään, että me vanhemmat pystyisimme koko lapsuuden ja nuoruuden olemaan mahdollisimman paljon läsnä, eikä aina vain töissä. Alisa meni alle 3-vuotiaana päiväkotiin, mutta se oli meille hyvä ratkaisu ja Alisa on ollut valmis päiväkotiin. Toki merkitystä on myös itse päivähoitopaikalla, meidän pieni ryhmis on superi. <3 Haluan kuitenkin, että näinä lapsuusvuosina elämä ei ole pelkkää päiväkotia ja vielä kouluikäisenäkin saisin viettää mahdollisimman monta tuntia päivässä Alisan kanssa kotona. 

Varsinainen ura siis saa odottaa. Siis jos uralla tarkoitetaan ympäripyöreitä päiviä työasioiden pyörittelyä vapaa-ajallakin. Mulle tärkeää työssä on haasteet ja itsensä kehittäminen, sitä mun työ tarjoaakin. Mä olen kuitenkin onnellinen, ettei mulla esimerkiksi tule työmeilejä kännykkään, vain  ja ainoastaan työkoneelle. Iltaisin ei ole tarve ajatella työasioita. Se on mulle tärkeää, koska mun perhe ansaitsee kaiken mahdollisen yhteisen ajan.

Tikittävä aikapommi?

Joillekkin työnantajille saattaisin olla tikittävä aikapommi. Kävelevä lapsimasiina, olenhan nainen hedelmällisimmässä iässä. Miksi minun kehittämiseen siis kannattaisi käyttää aikaa saati rahaa, koska kuitenkin jään heti äitiyslomalle? Mä olen onnellinen, että meidän firmassa on tarjolla mahdollisuus kehittyä ja kehittää osaamistaan, vaikka olenkin tällainen tikittävä aikapommi. Tartun kyllä näihin mahdollisuuksiin aina kuin tilanne tulee ja totta kai pidän silmät avoinna firman sisällä kiinnostavien vakanssien varalta, mutta etusijalla on aina meidän perhe.

On kuitenkin reilua työnantajaani kohtaan, että silloin kun olen töissä, teen töitä täysillä ja annan itsestäni sen minkä irti lähtee, tähän asti tämä on toiminut hyvin. Olen kiitollinen mun työstä ja siitä miten hyvin mun on mahdollista yhdistää se perhe-elämän kanssa. Jos mun pitäisi asettaa lisää toiveita työlleni, olisi se varmaankin etätyömahdollisuus. Toki välttämättä näin päiväkoti-ikäisen Alisan kanssa siitä ei olisi niin paljon hyötyä kuin esimerkiksi kouluikäisen lapsen kanssa. Kuka tietää, meidänkin työpaikalla on joskus tulevaisuudessa mahdollisuus hoitaa työskentelyä etänä.



Meillä on tällä hetkellä perheessä aika hyvä tasapaino molempien töiden suhteen, kummankin työ on siis yhtä tärkeä ja molempiin panostetaan yhtä paljon. Jos kuitenkin jossain kohtaa tulisi tilanne, että toisella olisi mahdollisuus esimerkiksi edetä uralla tai työ vaatisi suurempaa panostamista, toivoisin silloin toisella olevan mahdollisuus vähentää työmäärää. Voisin hyvin kuvitella, että itse tekisin siinä kohtaa esimerkiksi osa-aikaisesti töitä, jos se vain taloudellisesti olisi mahdollista, eli Samuli siis vastaavasti tienaisi enemmän. Kahteen uraan panostaminen yhtä aikaa perhe-elämän kärsimättä, voisi olla aika haastavaa, ei toki varmasti mahdotonta, mutta erityisjärjestelyitä vaativaa kenties.

Mä olen onnellinen meidän perheen tilanteeseen. Alisa saa mennä suht myöhään päivähoitoon ja meille jää kuitenkin iltapäivällä ja illalla aikaa yhdessä oloon ja esimerkiksi harrastuksiin. Pääsääntöisesti aika jakautuu niin, että aamulla Alisa saa viettää aikaa isin kanssa ja iltapäivällä sitten minun. Vaikka me vanhemmat ollaankin välillä väsyneitä kaiken tämän sumplimisen ja suunnittelun keskellä, Alisa tuntuu harvoin olevan väsynyt arkeen ja se on se asia mitä tässä haetaan ja mihin panostetaan.

Huh, tulipa pitkä teksti! Tämä vain on sellainen asia, mistä mietteitä olisi vaikka kuinka. Monesti tuntuu, että työssäkäyviä äitejä koitetaan syyllistää. Mä en kuitenkaan koe tarvetta syyllistyä, sillä mun mielestä meillä on meidän perheelle oikein sopiva ja hyvä tilanne, myös tulevaisuutta ajatellen. Meillä ei ole tulevaisuudessa näkyvissä muutosta hoitoratkaisuissa ja uskon, että pystytään säilyttämään tämä sama leppoisa ratkaisu useamman vuoden.

Äitinä työelämässä on yleensä ihan mukavaa. :)

Kun lapsi lyö ja pitääkö aina antaa anteeksi?

Meillä on pieni ongelma. Mitä tehdä kun lapsi lyö? Alisa on vauvasta asti ollut omapäinen, vaikkakin kiltti lapsi. Nyt olemme kuitenkin huomanneet Alisan käytöksessä merkkejä meidän vanhempien uhmaamisesta, sekä rajojen kokeilusta. Hermostuessa Alisa saattaa läppästä minua tai Samulia. Toistaiseksi nämä läppäisyt kohdistuvat ilmeisesti vain meihin, ainakaan päiväkodissa ongelmaa ei vielä ole ollut.

Ei Alisa varsinaisesti käyttäydy aggressiivisesti tai raivoa, mutta turhautuessaan läppäisee. Vaikka tämä sinällään ei ole vakavaa, haluaisimme kitkeä tämän pois heti, ennen kuin se pahenee. Tiedän kyllä, että käytös on sinänsä normaalia taaperolle, eikä mitenkään epätavallista. Miten sitten toimimme kun lapsi lyö?

Me olemme alkaneet systemaattisesti kieltämään kun Alisa lyö. Puhumme tiukasti, mutta emme huuda. En ylipäätään usko huutamalla tai raivoamalla kasvattamiseen. En halua käyttäytyä aggressiivisesti Alisaa kohtaan, ettei hän saa moista mallia. Keskustelemme miksi ei saa lyödä. Kerromme, että lyöminen sattuu ja siitä tulee paha mieli. Alisa tuntuu tämän ihan hyvin ymmärtävän, joten ehkä hiljalleen tämä läpsiminenkin jää pois. Pyrin toiminnassani siihen, etten ole koko ajan vain kieltämässä asioita, vaan niistä keskustellaan ja perustellaan taaperon ymmärrykselle sopivalla tavalla.

Meillä ei vielä ainakaan ole ollut tarvetta jäähyilyyn tai muuhun, mutta mikäli Alisa hermostuessaan heittelee leluja, lelu otetaan kyllä hetkeksi pois. Toistaiseksi keskustelu ja puhuminen on kuitenkin auttanut ja toivon että se ehkä riittäisi jatkossakin, mutta tiedä häntä kuinka pahaksi tilanne kehittyy. Sitten tulee miettiä toimintamalleja uudelleen.

Mulle on tärkeää kommunikoida myös päiväkodin kanssa tällaisissa tilanteissa. Itse ehdottomasti haluan tietää, mikäli Alisa käyttäytyisi päiväkodissa huonosti ja satuttaisi muita. Siksi heiltä suoraan kysyinkin, onko lyömisen kanssa ollut ongelmia. Toivottavasti tulevaisuudessakin kommunikointi pelaa samaan malliin.

Anteeksi pyytäminen kuuluu myös asiaan. Jos satuttaa toista, pitää pyytää anteeksi. Alisa on ihan hienosti sisäistänyt tämän anteeksi pyytämisen. Olen kuitenkin myös sitä mieltä, että Alisan tulisi oppia miksi lyöminen tai muu huono käytös on väärin, että kaikkea ei voi paikata vain pyytämällä anteeksi. Ymmärrättekö mitä tarkoitan? Että ensin läpsitään ja lyödään ja sitten kuitataan homma pyytämällä anteeksi ja sama meno jatkuu. Totta kai anteeksi pitää pyytää ja anteeksi antaa, mutta jotenkin haluaisin kiinnittää Alisan huomion siihen, mitä toisen satuttamisesta seuraa.

Toistaiseksi lyöminen on siis tavallaan hallinnassa ja toivottavasti se ei tästä lähde pahenemaan. Tämä on vissiin taas tämmönen vaihe. Vaihe, jota seuraa seuraava vaihe.

Mutta mites teidän mielestä, mitä tehdä kun lapsi lyö? 

Entä riittääkö pelkkä anteeksipyyntö aina?

Onko reippauden ihannointi mennyt yli?

"Ole sitten reippaasti päiväkodissa!"

"Ole reipas tyttö!"

"Muista olla reipas!" 

Reipas, reipas, reipas, reipas! 

Myönnetään, olen sortunut näihin kehoituksiin usein. Olen ollut iloinen siitä, että Alisa on niin reipas. Mutta pitääkö lapsen aina olla niin reipas? Onko aikuiset aina reippaita? Olenko minä aina reipas? Tästä reippauden norsunluutornista oli aika tulla kolinalla pää edellä alas yhtenä iltana.

Kävimme seuraavan keskustelun Alisan kanssa:

- Äiti, XXX töni mua tänään päikyssä.

- Tosi kurjaa, pyysikö XXX anteeksi.

- Pyysi. Ei saa töniä toisia.

- Ei niin, siinä voi sattua ja toiselle tulla paha mieli.

- Mä en saa itkeä päiväkodissa.

- Totta kai saat, jos sinua harmittaa...?

Tämän jälkeen ihan yllättäen Alisa purskahti itkuun, josta ei sitten meinannut tulla loppua.

Ei, en ole huolissani siitä, mitä päiväkodissa on tapahtunut. Todennäköisesti kyse on ollut jostain pienestä tönimisestä, mitä nyt välillä lasten välillä tapahtuu. Enemmän olen huolissani siitä, olenko ymmärtämättäni kannustanut Alisaa sellaiseen reippauteen, ettei hän tohdi itkeä päiväkodissa.

Vaikka Alisa puhuu sujuvasti ja jokseenkin järkeviä, on toki mahdollista, että kaksivuotiaan kertomuksessa on värikynää ja ehkei hän tarkoittanut lausahdustaan kuten sen ymmärsin. En kuitenkaan voi sille mitään, että tunnen huonoa omatuntoa, jos Alisaan on iskostunut, että pitää olla reipas, vaikka harmittaisi ja itkettäisi. Ei toisaalta ole väliä, oliko lausahdus täysin totta vai yrittikö hän sanoa minulle jotain ihan muuta, se sai minut ajattelemaan, miksi aina kehoitan olemaan reipas.

Alisaa on muidenkin toimesta kehuttu reippaaksi ja ylipäätään reippaudesta on tehty jonkinlainen itseisarvo ja absoluuttinen hyve. Lapsella on kuitenkin myös muita ihania luonteenpiirteitä. Lapsuuteen kuuluu myös harmistus ja kyyneleet.

Tästä eteenpäin aion kannustaa tunteiden näyttämiseen, lapsen ei tarvitse aina jaksaa olla reipas. Saa itkeä jos harmittaa. Ei enää ainaista ole reipas-kehoitusta, sen sijaan parempi voisi olla: ole oma  ihana itsesi.

Äitiys on siitä jännä juttu, että aina sitä oppii uutta ja joskus sitä joutuu pettymään itseensä ollakseen taas ehkä lähempänä parempaa äitiyttä.

Kaksi lasta menee siinä missä yksikin

Aika ajoin joku erehtyy kysymään, koska meille tulee lisää lapsia. Vastaan järjestään, että sitten kun Alisa on iso tai ehkä ei ollenkaan.

Ennen Alisan syntymää olin varma, että haluaisin toisen lapsen parin vuoden ikäerolla. Sitten sain helpon ja rauhallisen lapsen, jonka kanssa on alusta asti ollut suht iisiä. Kaksi vuotta tuli juuri täyteen, mutta toista lasta meille ei vieläkään odoteta. Ei ole edes yritetty, eikä suunniteltu. Miksei? Mikä meni pieleen?

Jaa'a, enpä osaa vastata. Ei vain ole tuntunut siltä. Ei sillä, meillä on ihana perhe ja Alisa on ykkösasia meidän elämässä, meidän parisuhde on kunnossa ja muillakin osa-alueilla elämä tasapainossa. Meille ei vain ole toistaiseksi tullut sitä tunnetta toisesta lapsesta, meidän trio tuntuu kokonaiselta.

En pidä mahdottomana ajatusta, että meille joskus toivottaisiin toista lasta, mutta voi olla, että meidän on tarkoituskin olla kolmistaan. Saattaa olla, että syyt on meistä riippumattomia tai sitten meistä riippuvaisia. Toisaalta tuntuu pahalta sanoa näin, kun niin moni ei saa lasta vaikka haluaisi sitä eniten maailmassa. Toisaalta taas en haluaisi ajatella niinkään, että meidän olisi haluttava toinen lapsi koska niin vaan kuuluisi haluta.

Ideaalitilanne elämässä olisi varmasti se, että jokainen saisi niin monta lasta kuin haluaa, oli se sitten nolla tai kahdeksan. Joskus tuntuu siltä, että vain yhden lapsen haluaminen ei ole suotavaa, vaikka se Suomessa on kuitenkin todella yleinen ja normaali lapsiluku. Ajatellaanko, että yhden lapsen vanhemmat on joko epäonnistuneita, perhe-elämään pettyneitä tai urakiitureita? Minä en koe olevani mikään mainituista, mutta tässä sitä vaan ollaan.

Luulisi, että yhden helpon lapsen jälkeen kynnys toiseen lapseen olisi matala, mutta minä ainakin olen miettinyt, että mitä jos toisen lapsen kanssa on paljon vaikeampaa tai voiko meillä käydä sellaista tuuria, että toinen lapsi olisi myös täysin terve? Entä jos toinen lapsi olisikin vakavasti sairas, kestäisinkö sitä? Tai olisiko minusta sellaiseen? Katson aina ylöspäin tällaisia leijonaemoja ja mietin, miten he ikinät jaksavat. Eihän näitä oikeasti näin voi etukäteen miettiä, vaan on otettava se vastaan mitä elämä eteen tuo.

Aina sanotaan, että kaksi lasta menee siinä kuin yksikin. Mutta herääkö se vanhempi lapsi yöllä syöttämään pienempää? Tämä nyt oli aika karrikoitu esimerkki, mutta ei, oikeasti kaksi lasta ei takuulla mene siinä missä yksi. En ainakaan usko. Toki seuraa heistä voi olla toisilleen ja sitä kautta helpotusta arkeen. Meillä oli juuri Alisaa vuotta vanhempi serkku yökylässä ja olihan meillä tavallista enemmän vilskettä. Molemmat villikot pitivät meidät kiireisenä, mutta kyllähän he haleineen ja hellyyksineen olivat ihania. Onneksi on läheinen serkku, joka tarjoaa "korviketta" sisaruksille ja onneksi pian niitä serkkuja on kaksi lisää. En siis koe sisaruksia juuri nyt välttämättömiksi. En, vaikka olemme molemmat Samulin kanssa monilapsisesta perheestä. Sisarukset on meille tietenkin rakkaita, mutta sitä en vielä tiedä onko meitä tarkoitettu monilapsisen perheen vanhemmiksi.

Onhan meillä aikaa, senkin kuulen usein ja tottahan se on. Se vain sotii sitä ajatusta vastaan, että olen aina ajatellut haluavani lapset nuorena, Mutta johan se on tässä nähty, ajatusmaailma muuttuu siinä missä minäkin.

Samalla kun mua pelottaa ajatus toisesta lapsesta, pelkään sitä, etten koskaan halua enempää lapsia. Toki pahempaa olisi se, että haluaisin, mutta mahdollisuutta siihen ei suotaisi. Olisi kiva saada kristallipallo ja katsoa kahdenkymmenen vuoden päähän, halusinko toisen lapsen vai miten, ei tarvitsisi miettiä ja pelätä. Toisaalta, mitä sitä miettimään ja pelkäämään, kuten sanoin, on otettava vastaan se mitä elämä tuo. 

Tämä teksti oli aika kipeä aihe. Kipeä siksi, että mietin kuinka moni teistä ajattelee, että miten voin ajatella näin. Mutta enpä minä tullut tänne mitään esittämäänkään, näin minä nyt ajattelen. 

Äitiys muuttuu - mietteitä kaksivuotisesta äitiurasta

Sehän on jo vanha juttu, että lapset kasvaa ja kehittyy, aina uutta oppien. Äidiksi tulon jälkeen olen huomannut, että myös minä muutun äitinä lapsen kasvaessa. Koko äitiys muuttuu, mitä isommaksi lapsi kasvaa.

Jos katson pelkästään tätä omaa kaksivuotista äitiyttä on se jo muuttunut paljon. Viime aikoina olen kiinnittänyt monesti huomiota siihen, kuinka äitiys ja äitinä oleminen on muuttunut siitä kun Alisa oli pieni vauva.

Vauva-aika

Kun Alisa oli vauva, äitiys oli lähinnä hänen tarpeidensa täyttämistä. Ruoan, unen, läheisyyden ja muiden tarpeiden tyydyttäminen on suurimmassa roolissa, etenkin ensimmäiset kuukaudet. Maitoa, vaipparallia, syliä ja hoivaa, siinäpä ne ensimmäiset kuukaudet kärjistetysti. Äitiys oli uutta ja ihanaa, ihanaa se on tietysti edelleenkin ja uusia asioita tulee useasti vastaan.

Jossain kohtaa vauvana Alisa alkoi viestimään ja kommunikoimaan enemmän, itku, eleet, hymy... Kommunikointiin tuli hieman enemmän vastavuoroisuutta. Alle vuoden iässä lapsi kuitenkin tarvitsee lähes joka asiassa apua ja tukea, hiljalleen taidot kehittyvät ja äitiä tarvitaan hieman vähemmän.

Taaperoikä

Nyt kun Alisa on selkeästi jo taapero, elämä ja äitiys on melko erilaista kuin vauvaiässä. Alisa on monessa asiassa jo hyvin omitoiminen. Äidin apua tarvitaan harvemmin ja harvemmin kun kyse on esimerkiksi syömisestä, pukemisesta, lelujen siivoamisesta. Potalle menokin sujuu omatoimisesti. Ihan koko ajan ei tarvita enää äidin apua, usein myös vaaditaan saada tehdä "MINÄ ITTE!!"

Vaakakupit on sinänsä tasoittuneet, sillä jatkuvan auttamisen sijaan, saatan joskus olla avunsaajan roolissa. Alisa auttaa meillä esimerkiksi pyykkien ripustamisessa, astianpesukoneen tyhjentämisessä, viemällä roskia roskikseen, leluja lelukoriin tai likaiset vaatteensa pyykkikoriin.

Suuri ero on myös kommunikoinnissa, Alisa pystyy jo kommunikoimaan ymmärrettävästi ja hänen kanssaan voi käydä yksinkertaisia keskusteluja. Keskusteluiden aiheet koskevat esimerkiksi päivän kulkua, päivän ruokalistaa, leikkejä tai muuta vastaavaa. Vaikka keskustelut ovatkin todella yksinkertaisia, on kivaa kun Alisa ymmärtää ja vastaa takaisin, joskus jopa itse esittäen simppelin kysymyksen.

Huomaan myös, kuinka Alisa kiinnittää huomiota ympärillään oleviin asioihin ja yhdistää asioita sujuvasti. Alisa huomasi isin kädessä haavan ja esitti kysymyksen "mitä kävi?" Hän osaa myös kuvailla tunteita kuten esimerkiksi "Alisalla on paha mieli." 

Olen myös huomannut, että nautin ihan erilailla Alisan kanssa olemisesta. Toki nautin siitä eri tavalla myös vauva-aikana. Yksin ollessa huomaan, kuinka paljon seuraa hänestä oikeasti onkaan. Hänen kanssaan pystyy myös tekemään erilaisia asioita entistä enemmän ja enää emme ole niin sidottuja aikatauluihin ja päivän rytmiin. Myös esimerkiksi joskus kiroamani saunassa käyminen on jo vähän rentouttavampaa ja oikeastaan ihan hauskaakin. Ravintolassa käyminen on sujuvampaa kun hetki sitten. 

On toki hetkiä jolloin kaipaan vauva-aikaa ja Alisan useita päikkäreitä päivässä. Vaikka moni asia on helpottunut ajan myötä, on myös hetkiä jolloin toivoisin, ettei Alisa osaisi vielä liikkua niin ripeästi paikasta toiseen.

Tulevaisuudessa?

Alisa kasvaa koko ajan ja äitiys muuttuu samalla. Mitähän meillä on edessä tulevaisuudessa? Kouluikä, teini-ikä, aikuisuus... Jokaisessa vaiheessa äitiys on erilaista ja vanhemmuudelta vaaditan erilaisia asioita. Kun Alisa kasvaa, fyysisesti hän tarvitsee minua koko ajan vähemmän.

Kaikkien näiden kausien läpi ja koko matkan ajan aion olla tukena ja läsnä, tarpeen vaatiessa saatavilla. Ohjata ja opastaa, samalla itse kehittyen äitinä.  

Yksi asia ei muutu, nimittäin rakkaus Alisaa kohtaan.

Yh-äidin päiväkirja

Samuli oli siis viisi päivää toisella paikkakunnalla työreissulla ja minä sain sillä aikaa leikkiä yh-äitiä ja ajattelin tehdä siitä leikkimielisen päiväkirjan.

Älkää vain kukaan vetäkö hernettä nenään, ymmärrän kyllä ettei tämä viikko yhtään mitään siitä, millaista on oikeasti olla yksin lapsen/lasten kanssa. Varsinkin kun tästä viikosta lopulta tuli ei niin yksinäinen. :)

Päivä 1.

Samuli lähtee aamulla aikaisin ja yh-elämä alkaa. Minulla on iltavuoro joten vien Alisan vasta kymmeneen päiväkotiin. Aamulla ei siis ole erityisen kiire, joudun kuitenkin itse hoitamaan kaikki aamutoimet, mikä sinänsä on outoa, koska yleensä Samuli on aamuisin kotona. Alisa on kuitenkin omatoiminen esimerkiksi pukemisen suhteen, joten eipä minulle montaa hommaa jää, missä tarvitsee auttaa.

Kun olen vienyt Alisan päiväkotiin, teen vielä pikaisen kauppareissun, koska illalla en halua venyttää kotiinpaluuta yhtään ja Alisan kanssa en viitsi kauppaan lähteä. Kiireellä käyn purkamassa ostokset kotona ja lähden töihin.

Ollessani iltavuorossa, pappa hakee Alisan hoidosta. Ensimmäinen huomio yh-elämästä on se, että todennäköisesti Alisa joutuisi olemaan pidempiä päiviä päiväkodissa, koska olisi ehkä vähän hankala toteuttaa tätä toinen vie toinen hakee taktiikkaa jos asuisimme eri osoitteissa. Lisäksi minulla olisi entistä useammin tarve lastenhoitoavulle.

Illalla kiiruhdan kotiin, jotta ehdin laittamaan Alisalle iltapalaa ja hoitamaan muut iltatoimet. Samalla teen kotitöitä, pesen pyykkiä ja siivoan. Yleensä iltavuoron jälkeen mun ei ole tarvinnut niistä huolehtia vaan Samuli on tehnyt ne illan aikana.

Laitan myös tavallista paremmin tavarat valmiiksi aamua varten sillä ennakoin tulevaa kiirettä.

Lisäksi tutkailen pihalla miten lämmitystolppamme toimii, koska ensimmäistä kertaa sille on tarvetta. Onnistun kuitenkin ajastamaan kellon oikein, mutta mietin vain kuinka selviäisinkään monista muista teknisistä asioista ilman Samulia.

Olen salaa tyytyväinen kun Alisa nukkuu vieressäni, ei tunnu niin yksinäiseltä. Minua ei väsytä, joten valvon pidempään kuin kannattaisi, säikähtäen jokaista kuuluvaa räsähdystä.

Päivä 2.

Aamulla joudun heräämään tavallista aikaisemmin, koska minun on vietävä Alisa päiväkotiin. Tuntuu kurjalta herättää Alisa, joka on tottunut heräämään aamuisin omaan tahtiin. Aamu sujuu kuitenkin yllättävän hyvin ja ripeästi, olemme jo vartin yli seitsemän päiväkodilla ja pääsen ajoissa lähtemään töihin. Kuulen myös päiväkodilla, että olin unohtanut edellisenä päivänä laittaa Alisalle vaipan ja no arvaattekin varmaan, kuinka siinä oli käynyt! :D Emme käytän kotona vaippaa ja olin ihan unohtanut koko homman lähtiessämme päiväkotiin..

Päivä sujuu töissä, mutta iltapäivällä iskee väsymys. Myöhäinen nukkumaanmeno ja tavallista aikaisempi herätys kostautuvat. Onneksi sisareni hakee Alisan hoidosta jo päiväunien jälkeen niin Alisan päivä ei veny tavallista pidemmäksi. Vaikka sisareni tulee meille avuksi juuri Alisan takia ja ettei Alisan tarvitsisi olla pitkiä päiviä hoidossa, tunnen itseni kuitenkin hieman luuseriksi. Saan niin paljon apua, kuinka ikinä pärjäisin yksinäni? Tiedostan kuitenkin, että nyt on kyse lapsestani ja hänen jaksamisesta, eikä minun pärjäämisestä.

Töiden jälkeen piti mennä salille, mutta väsymys ja päänsärky vetää magneetin lailla kotiin. Iltapäivällä hengaillaan kotona, leikitään ja laiskotellaan. Siskoni auttaa Alisan hoidossa ja ehdin hyvin tehdä myös kotitöitä. Ajoissa sänkyyn ja iltavuoron ansiosta herätykseen näyttää olevan jopa yhdeksän tuntia aikaa.

Päivä 3.

Herään ennen kuin kello soittaa, kiitos tyttäreni "äitii, äitii, ÄITIIII!" "Missä isi on?" Hetken päästä sisareni kömpii meidän viereemme ja makoilemme hetken kunnes he menevät Alisan kanssa alakertaan. Itse jään vielä hetkeksi makoilemaan. Nousen ja käyn suihkussa, ehdin juoda rauhassa kahvia ennen töihin lähtöä. Alisa saa olla kotona ja viettää vapaapäivää.

Työpäivä menee normaalisti, mutta iltaa kohden olo alkaa tuntua hieman flunssaiselta, kurkkuun sattuu. Kotona olen melko väsynyt ja nukutan Alisan meidän sänkyyn. Toivon, ettei se muodostu jatkossa ongelmaksi, mutta nyt en vaan jaksa miettiä järkevästi + haluan antaa Alisalle erityisen paljon läheisyyttä kun Samuli on pois.

Ikävöinnin alkaa huomaamaan myös Alisasta, isiä on ikävä ja isistä puhutaan enemmän kuin tavallisesti. Soitamme vielä ennen nukkumaanmenoa isille ja katsomme kuvia isistä.

Yh-viikon puoliväli ja mä olen aika väsynyt jo... Lähestyvä flunssa varmasti vaikuttaa, mutta yhdeksän jälkeen sänkyyn kaatuminen on mulle todella epätavallista. 

Päivä 4.

Herään aamulla ja todeten, etten ole työkunnossa. Tätä vähän ounastelinkin illalla. Soitan töihin ja päiväkotiin. Siirryn sohvalle. Onneksi siskoni on vielä meillä, joten hän ulkoilee ja leikkii Alisan kanssa aamupäivän, jotta saan levätä.

Kun siskoni puoliltapäivin lähtee kotiinsa, lohdutan tunnin väsynyttä taaperoa, joka itkee tätinsä perään. Vihdoin hän nukahtaa päikkäreille ja itse kirjoittelen postauksia ja lepäilen.

Iltapäiväkin menee lepäillessä, onneksi ei ole tarve tehdä kotitöitä, saan vain olla ja välillä leikkiä Alisan kanssa. Flunssa on vielä ihan kestettävissä lapsen kanssa, mutta mietin vain millaista olisi olla yksin lapsen kanssa jos on esimerkiksi mahatauti. Huh, mikä ajatus!

Jostain kumpuaa syyllisyys siitä, että Samuli on ollut pois, siis Alisan kannalta. Huomaan, että halailemme ja sylittelemme todella usein, teen jopa ruokaa, minkä tiedän olevan Alisalle mieleen kera jälkkärirahkan. Tuntuu, että haluan "hemmotella" häntä, että hän tuntisi saavansa yhtä paljon rakkautta vaikka isi onkin ollut hetken poissa. Tuntuu se toki kivalta, että taapero huutelee ruokapöydässä "äiti, tä on toti hyvää ruakaa."

Illalla palelen, joten lämmitän meille saunan. Tiedän, että Alisa tykkää saunoa. Saunomme yhdessä ja Alisa kylpee hetken myös ammeessa. Kahdeksalta olemmekin lähes valmiita menemään nukkumaan. Yksi päivä vielä!

Päivä 5.

Taas aikainen herätys ja ripeästi päiväkodille. Ihme ja kumma, olemme taas ajoissa. Hassua muuten kuinka minulla on olo, että toivottavasti kukaan ei näe kun vien Alisaa seitsemän jälkeen päiväkodille. Tuntuisi kurjalta viedä lapsi niin aikaisin hoitoon, vaikka se ihan normaali aika onkin mennä päiväkotiin.

Jälleen kohti työmaata ja aamusta alkaen kamala päänsärky. Hoidan edellisen päivän rästihommia pois ja yritän selviytyä päivästä. 

Yllättäen viikolla selvisi, että äitini olisi mahdollista tulla meille perjantaina niin, että ehtii hakemaan Alisan jälleen aikaisemmin hoidosta. Niimpä työpäivän jälkeen suuntaan vielä ruokakauppaan, väsyneenä, mutta voittajafiiliksin. Kotona mua odottaa äitini ja Alisan lisäksi iloinen yllätys, kun Samuli on kaikessa hiljaisuudessa tullut takaisin kotiin, aikaisemmin kuin osasin odotella.

Loppujen lopuksi naurattaa tämä viikko, viikon piti olla raskas ilman Samulia, mutta todellisuudessahan en ollut yhtään kokonaista päivää ilman apua. Ei tämän ihan näin pitänyt mennä, mutta väliäkös sen! :D Eihän tämä viikko siis yhtään näyttänyt, millaista olisi olla yksin Alisan kanssa. Toisaalta taas, ymmärsin miten paljon helpompaa meillä on kun taloudessa on kaksi aikuista. Leikkimielisesti ajattelin, millaista olisi olla yksin, se tietäisi Alisalle väkisinkin pidempiä hoitopäiviä, emme pystyisi varmastikaan järjestämään samalla tavalla vientiä ja hakua kuin nyt, lisäksi täällä ei joka viikko olisi joku auttamassa, poikkeustilanteet on paljon helpompi järjestää. Ilman Samulia olisin myös yksinäisempi, vaikka ystäville ja perheenjäsenille voinkin paljon puhua, niin Samuli on kuitenkin se viimeinen tuki ja turva, jolle voin kertoa ihan kaikkia asiat ja on kiva kun on toinen kenen kanssa jakaa vanhemmuuteen liittyvät asiat.

Viikko meni lopulta tosi nopeasti, eikä ollut ollenkaan niin paha kuin pelkäsin. Viikko opetti taas monessakin asiassa olemaan kiitollinen siitä, että taloudessa on toinen aikuinen ja ehtihän sitä vähän tulla ikäväkin. Parin viikon päästä "saadaan" kokeilla yksin olemista toisen viikon verran, katsotaan millä fiiliksillä ollaan sen viikon jälkeen! :)