sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Kaksi lasta menee siinä missä yksikin

Aika ajoin joku erehtyy kysymään, koska meille tulee lisää lapsia. Vastaan järjestään, että sitten kun Alisa on iso tai ehkä ei ollenkaan.

Ennen Alisan syntymää olin varma, että haluaisin toisen lapsen parin vuoden ikäerolla. Sitten sain helpon ja rauhallisen lapsen, jonka kanssa on alusta asti ollut suht iisiä. Kaksi vuotta tuli juuri täyteen, mutta toista lasta meille ei vieläkään odoteta. Ei ole edes yritetty, eikä suunniteltu. Miksei? Mikä meni pieleen?

Jaa'a, enpä osaa vastata. Ei vain ole tuntunut siltä. Ei sillä, meillä on ihana perhe ja Alisa on ykkösasia meidän elämässä, meidän parisuhde on kunnossa ja muillakin osa-alueilla elämä tasapainossa. Meille ei vain ole toistaiseksi tullut sitä tunnetta toisesta lapsesta, meidän trio tuntuu kokonaiselta.

En pidä mahdottomana ajatusta, että meille joskus toivottaisiin toista lasta, mutta voi olla, että meidän on tarkoituskin olla kolmistaan. Saattaa olla, että syyt on meistä riippumattomia tai sitten meistä riippuvaisia. Toisaalta tuntuu pahalta sanoa näin, kun niin moni ei saa lasta vaikka haluaisi sitä eniten maailmassa. Toisaalta taas en haluaisi ajatella niinkään, että meidän olisi haluttava toinen lapsi koska niin vaan kuuluisi haluta.


Ideaalitilanne elämässä olisi varmasti se, että jokainen saisi niin monta lasta kuin haluaa, oli se sitten nolla tai kahdeksan. Joskus tuntuu siltä, että vain yhden lapsen haluaminen ei ole suotavaa, vaikka se Suomessa on kuitenkin todella yleinen ja normaali lapsiluku. Ajatellaanko, että yhden lapsen vanhemmat on joko epäonnistuneita, perhe-elämään pettyneitä tai urakiitureita? Minä en koe olevani mikään mainituista, mutta tässä sitä vaan ollaan.

Luulisi, että yhden helpon lapsen jälkeen kynnys toiseen lapseen olisi matala, mutta minä ainakin olen miettinyt, että mitä jos toisen lapsen kanssa on paljon vaikeampaa tai voiko meillä käydä sellaista tuuria, että toinen lapsi olisi myös täysin terve? Entä jos toinen lapsi olisikin vakavasti sairas, kestäisinkö sitä? Tai olisiko minusta sellaiseen? Katson aina ylöspäin tällaisia leijonaemoja ja mietin, miten he ikinät jaksavat. Eihän näitä oikeasti näin voi etukäteen miettiä, vaan on otettava se vastaan mitä elämä eteen tuo.

Aina sanotaan, että kaksi lasta menee siinä kuin yksikin. Mutta herääkö se vanhempi lapsi yöllä syöttämään pienempää? Tämä nyt oli aika karrikoitu esimerkki, mutta ei, oikeasti kaksi lasta ei takuulla mene siinä missä yksi. En ainakaan usko. Toki seuraa heistä voi olla toisilleen ja sitä kautta helpotusta arkeen. Meillä oli juuri Alisaa vuotta vanhempi serkku yökylässä ja olihan meillä tavallista enemmän vilskettä. Molemmat villikot pitivät meidät kiireisenä, mutta kyllähän he haleineen ja hellyyksineen olivat ihania. Onneksi on läheinen serkku, joka tarjoaa "korviketta" sisaruksille ja onneksi pian niitä serkkuja on kaksi lisää. En siis koe sisaruksia juuri nyt välttämättömiksi. En, vaikka olemme molemmat Samulin kanssa monilapsisesta perheestä. Sisarukset on meille tietenkin rakkaita, mutta sitä en vielä tiedä onko meitä tarkoitettu monilapsisen perheen vanhemmiksi.


Onhan meillä aikaa, senkin kuulen usein ja tottahan se on. Se vain sotii sitä ajatusta vastaan, että olen aina ajatellut haluavani lapset nuorena, Mutta johan se on tässä nähty, ajatusmaailma muuttuu siinä missä minäkin.

Samalla kun mua pelottaa ajatus toisesta lapsesta, pelkään sitä, etten koskaan halua enempää lapsia. Toki pahempaa olisi se, että haluaisin, mutta mahdollisuutta siihen ei suotaisi. Olisi kiva saada kristallipallo ja katsoa kahdenkymmenen vuoden päähän, halusinko toisen lapsen vai miten, ei tarvitsisi miettiä ja pelätä. Toisaalta, mitä sitä miettimään ja pelkäämään, kuten sanoin, on otettava vastaan se mitä elämä tuo. 

Tämä teksti oli aika kipeä aihe. Kipeä siksi, että mietin kuinka moni teistä ajattelee, että miten voin ajatella näin. Mutta enpä minä tullut tänne mitään esittämäänkään, näin minä nyt ajattelen. 

4 kommenttia:

  1. Jokainen lapsi on yksilö ja tarvitsee sen oman huomionsa. Mun mielestä on vain hyvä jos pohtii jo hyvissä ajoin jaksaisiko ongelmatilanteissa perheen kasvaessa. Meillä jokainen lapsi on ollut toistaan haastavampi, valvottavampi jne.

    Muutenkaan en ymmärrä mitä väliä toisten perhekoolla on? On perheitä, jotka ovat onnellisiä ilman lapsia, yhden lapsen kanssa tai toiset tuntevat olevansa kokonainen perhe vasta kymmenen lapsen jälkeen. Sehän on vaan sitä rikkautta ja onnellisuuteenhan tässä me kaikki vain pyrimme lapsiluvusta huolimatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, minulle on tärkeää, että myös minä ja Samuli olemme onnellisia. Siksi haluan tarkasti miettiä mikä olisi meille oikea lapsiluku. :) Kiitos hyvästä kommentista <3

      Poista
  2. Kaksi ei todellakaan mene siinä, kuin yksi. Ehkä, kun lapset ovat isoja, mut... ei. Meillä kuopus syntyi kun esikoinen oli 3,5-vuotias. Pari ensimmäistä vuotta ajattelin, että en todellakaan halua toista lasta, mutta arjen helpottuessa mieli muuttui. Meillä arjen pelastaa nykyään se, että esikoinen on jo sen verran vanha ettei tarvitse apua ihan joka asiassa ja voi esim. ulkoilla omassa pihassa ilman aikuista. En tiedä, miten monen pienen lapsen vanhemmat selviytyvät kaikesta. Itse en halua edes yrittää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on vähän sama fiilis, minusta ei ehkä olisi useamman vaippaikäisen äidiksi näillä hermoilla. :) Ehkä mullekin tulee se fiilis toisesta lapsesta kun Alisa on hieman isompi. :)

      Poista

Jätä toki kommenttia! :)