Lapsuusmaisemissa

”Tänne peräkylään en muuta enää koskaan!” 

Näin totesin muuttaessani pois lapsuudenmaisemistani Viialasta. Tätä pientä reilun 5000 ihmisen kuntaa ei enää edes ole vaan se on osa suurempaa kaupunkia. Kylä tuttuine maisemineen on kuitenkin edelleen tallella, tosin paljon se on kymmenessä vuodessa muuttunut.

Käyn Viialassa säännöllisesti melkein viikoittain, asuuhan muu perheeni edelleen siellä. Tänä kesänä olen ensimmäistä kertaa miettinyt: Mitä jos sittenkin?

Ei, en todellakaan edes harkitse muuttamista Viialaan, sitä en halua missään nimessä. Kotini on nyt täällä Varsinais-Suomessa. Viime viikolla sanoin kuitenkin ääneen, että voisin harkita pientä kesämökkiä tutun järven rannalta. En ole pitänyt itseäni yhtään mökki-ihmisenä saati, että ostaisin mökin Viialasta, mutta jostain mielensopukasta ilmestyi tällainen ajatus.

Realistisesti ajateltuna kesämökki ei kyllä ole kovin ajankohtainen idea. En usko sen tulevan ajankohtaiseksi ainakaan viiteen tai jopa kymmeneen vuoteen, mutta ehkä joskus?

Kun kuljen tuttuja teitä Viialassa muistelen erinäisiä asioita lapsuudesta ja nuoruudesta, moniin paikkoihin liittyy niin paljon muistoja. Tunnen tuon kylän kadut ja tiet paremmin kuin minkään muun. Pakkohan siis siinä kyläpahasessa on olla paljon hyvääkin, kun niin lämmöllä sitä mietin.

Miten paljon lapsuuden asuinpaikalla on merkitystä lopulta? Vaikka lapsuus itsessään ei mielestäni täysin määrittele koko loppuelämää, on sillä kuitenkin suuri vaikutus tulevaisuuteen. Lapsuus antaa tiettyjä arvoja ja eväitä aikuisuuteen, mutta mikä merkitys on sillä, vietätkö lapsuuden isossa kaupungissa vai pienessä kylässä?

Kaupungissa on mahdollisuus ehkä paremmin erilaisiin aktiviteetteihin ja monesti on enemmän valinnanvaraa, elinympäristö saattaa kuitenkin jossain määrin olla hieman rauhattomampi. Pienempi kylä tuntuu ehkä turvallisemmalta, koska kaikki tuntee toisensa. Koska kaikki tuntee toisensa, se herättää myös negatiivisia ajatuksia, jokainen pienellä paikkakunnalla asunut ymmärtää mitä tarkoitan.

Meidän nykyinen asuinpaikka on ehkä näiden kahden kompromissi, pieni rauhallinen kaupunki lähellä suurempaa kaupunkia. Juuri nyt paikka tuntuu oikealta ja hyvältä ratkaisulta. Kun Alisa jatkaa jälleen päiväkodissa tai joskus kenties aloittaa koulun täällä, saamme paremmin perspektiiviä sille, oliko tänne muutto hyvä ratkaisu. Kun pari viikkoa sitten muutimme tänne, minulle tuli sellainen tietty fiilis, moni asia tuntui samalta kuin Viialassa asuessa. Paikka tuntui jotenkin tutulta, vaikka se onkin vielä vieras.

Vaikka en haaveile tosissani muutosta lapsuusmaisemiin, en kiellä ettenkö salaa hieman odota kun voin näyttää Alisalle mistä löytyy Viialan maukkaimmat metsämansikat tai missä metsikössä sitä tuli lapsena leikittyä, löytyyköhän meidän majan jäänteet vielä?

Oikeastaan on tosi hyvä juttu, että me asutaan nyt muualla, mutta mun juuret on syvällä Viialan metsissä ja onneksi Viiala pysyy meidän elämässä vielä aika tiukastikin mummilan ansiosta. Mummilareissulta ovat muuten nämä postauksen kuvatkin, Alisa halusi välttämättä käydä syömässä mummin ruohosipuleita. :)

Kaipaatteko te koskaan kotipaikkakunnalle? Uskotteko te, että lapsuuden asuinpaikalla on väliä tulevaisuutta ajatellen? ;)