Voiko Islannissa pettyä johonkin? Edellisessä Islannin reissupostauksessa vihjailinkin jo yhdestä isommasta pettymyksestä Islannin reissulla ja tässä se nyt tulee...
Sateisen päivän päätteeksi lähdimme vielä ajamaan kohti Haifossin vesiputousta, josta olin kuullut niin paljon kehuja ja nähnyt upeita kuvia. Olin kuullut, että reitin viimeinen pätkä on vähän huonompaa tietä, mutta reitti olisi selvitettävissä ilman nelivetoa. Meillähän oli siis menopelinä alla näkyvä pieni Pösö, joka ei ollut nelivetoa nähnytkään.
Pääsimme ihan kivasti siihen saakka kunnes käännyttiin viimeiselle hiekkatielle. Navigaattorin näyttäessä seitsemää kilometriä, ajattelin että eihän tämä nyt niin paha ollut, mutta olin aika väärässä. Tie vaan paheni ja paheni: monttuja, kuoppia, kiviä... Etenimme noin 5km tunnissa tuntivauhtia ja tosiaan sen seitsemän kilometrin suorittamiseen meni yli tunti ja pelkäsin koko ajan että auto menee rikki... Jälkeenpäin ajateltuna olisi pitänyt kääntyä, tai no tie oli niin kapea, että peruuttaminen olisi ollut ainoa vaihtoehto. Ikävä kyllä, kaunis putous painoi takaraivossa ja jatkoimme matkaa. Muutamia autoja tuli välillä myös vastaan, joten vaikka tie tuntui olevan ihan keskellä ei mitään, uskoimme, että tämä kuitenkin on oikea tie.
Kun matkaa oli jäljellä enää joitain satoja metrejä ja tien varressa oli pieni levennys, päätin että nyt saa kivien ja kuoppien väistely riittää ja kävelemme loppumatkan. Päivän teemaanhan kuului vesisade ja luonnollisesti siinä kohtaa kun astuimme autosta ulos alkoi kunnon rankkasade. Sadeviitat niskaan ja putousta kohti.
Hieman siinä ihmettelin, minkä takia parkissa seisoo yksi auto ja pariskunta siellä sisällä. Hetken päästä sekin selvisi. Kävelimme paikkaan, missä oli kyltti putouksesta ja tähyilimme kallion toiselle puolelle, siis noin viidenkymmenen metrin päähän, siihen missä putouksen piti olla. Kovassa tuulessa pilvet ohenivat sen verran, että tosiaan ohikiitävän sekunnin ajan näimme jotakin putouksen tapaista. Siinä hetkessä ymmärsin, minkä olin jättänyt täysin huomioimatta. En ollut missään kohtaa tullut ajatelleeksi, että pilvet olisivat niin alhaalla ja niin tiheät ettei me mitään putousta nähtäisi.
Tähän kohtaan voitte kuvitella tuhannen kirosanaa.......
Siinä mielentilassa ei paljoa kiinnostanut jäädä odottelemaan, josko ne pilvet siitä väistyisi. Minä haluasin vaan mahdollisimman pian pois sen putouksen luota. Mutta ihan yhtä kauan meni paluumatkaankin kuin tullessakin... Minä olin autossa kuin myrskynmerkki, harmitti ja nolotti että olin raahannut perheeni keskelle ei mitään, katsomaan näkymätöntä putousta!
Samuli lohdutti ja nauroi koko paluumatkan, häntä ei kuulemma haitannut turha reissumme. Ei siitä reissusta ilman Samulia olisi selvittykään, sillä hänen hermonsa kestivät sen matelun ja kiemurelun, emmekä osuneet yhteenkään kiveen eikä vuokra-autoon tullut osuman osumaa. Uskokaa minua, tie oli pahin koskaan näkemäni, vaikka olenkin maalla kasvanut ja jos jonkinnäköistä hiekkatietä nähnyt. Välillä oli pakko pysähtyä heittämään isoimmat kivet pois tieltä.
Haifossin kauneus jäi meiltä kokematta, mutta kokemus se oli tämäkin. Jälkeepäin voin jo ehkä vähän naurahtaa reissulle ja onhan siitä jo kerrottu monesti eteenpäinkin. Kun joskus palaamme Islantiin, vuokraamme taatusti nelivedon ja ehkä tuolloin selkeämmällä kelillä piipahdamme Haifossilla uudelleen.
Ja ei, tältä reissulta minulla ei ole kuvan kuvaa. :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä toki kommenttia! :)