Negatiivisuuden keskittymä

Juurihan kirjoitin, että pessimisti ei pety. Ilmeisesti en vielä ollut tarpeeksi pessimisti, sillä negatiivisia asioita tuli eteen enemmän kuin olin todellakaan odottanut. Juuri nyt mietin, että mitähän on vielä edessä, pahat asiat tuntuvat nyt seuraavan meidän perhettä.

Tuskin olimme päässeet hautajaisista vanhempiemme luo kun perheemme koira alkoi voida huonosti. Rakas vanha rouvamme kiidätettiin eläinlääkäriin ja suoraan leikattavaksi. Sanomattakin on selvää, että kaikki meidän perheestä olivat tilanteesta todella huolissaan, etenkin kun kyseessä on jo vanha koira. Itse pelkäsin, etteivät he suostuisi eläinlääkärissä enää nukuttamaan näin vanhaa koiraa.

Tällä kertaa selvisimme ilmeisesti säikähdyksellä ja ripeä leikkauspöydälle pääsy antoi vielä lisää päiviä rakkaan vanhan rouvamme kanssa. Onneksi mieleltään nuori koira on edelleen perusterve ja nytkin tilanteen vakavuuden huomioon ottaen hyväkuntoinen. Kieltämättä ehdin kuitenkin hetken miettiä, että jos joudun aamulla kertomaan Alisalle huonoja uutisia, menee hänen päänsä entistä enemmän solmuun.

Alisa on ymmärrettävästi aika pihalla siitä, mitä kuolema tarkoittaa, mutta olemme ikävä kyllä joutuneet asiasta puhumaan hänen kanssaan viime aikoina. Aihe on todella vaikea, mutta voisin ehkä yrittää kirjoittaa siitä ihan oman postauksensa blogiin myöhemmin.

Koiramme on pitkälle yli 10 vuotta ollut perheenjäsen meille ja erityisen rakas etenkin äidilleni. Kun leikkauksen jälkeen koira haettiin yöllä takaisin kotiin, nukkui äitini sen vieressä lattialla makuupussin kanssa. Ja oikeasti siis _kovalla_ lattialla ilman patjaa. Ei siis ole kahta sanaa siitä, miten tärkeä koira on hänelle.

Vanhempieni koira on myös Alisalle erittäin rakas ja sydämeni olisi särkynyt hänen puolestaan, jos jotain olisi sattunut. Aamulla kun Alisa heräsi ja koiralle oli yön aikana ilmestynyt muovinen kaulus pään ympärille, oli Alisa tietenkin hämmentynyt. Kun juttelimme yön tapahtumista, tulimme siihen tulokseen että urhea koira ansaitsee ylimääräiset rapsutukset sinä aamuna. <3

Melkein haluaisin sanoa ääneen, että toivottavasti tässä oli kaikki paha vähään aikaan, mutta enää en uskalla toivoa, koska pelkään, että jotain kamalaa taas tapahtuu. Hiljaa mielessäni toivon kuitenkin, että tämä viikko on muutamaa edeltäjäänsä parempi. <3

Yö ulkona

Mun Kesälistalla oli kohta, että haluan nukkua ulkona. Ajattelin jo, että kun ei kesälomalla tullut nukuttua niin taitaa jäädä kokeilematta koko juttu. Äitini alkoi kuitenkin puhumaan, että hänen oli pitänyt nukkua parvekkeella Alisan kanssa, mutta yöt olivat aikaisemmin olleet liian kylmiä. 

Itse olin sinä lauantaina maannut lähes koko päivän heidän parvekkeensa pienellä puutarhasohvalla ja siitä se idea sitten lähti...

...nappasin makuupussin kainaloon ja asettelin hieman tyynyjä ja tuolin niin, että sain jalat suoraksi. Itse sohva kun oli aivan liian lyhyt munkin lyhyelle varrelle.

Vanhempani kävivät useita kertoja varmistamassa, nukkuisinko todella ulkona. Lupasin mennä sisälle nukkumaan, mikäli tulisi kylmä, mutta tiesin jo siinä kohtaa, että vanha partiolainen ei luovuta. Minähän nukkuisin ulkona, tuli mitä tuli!

Äidin ja isän parveke on lasitettu, eikä sinne pääse hyttysiä, mikä on erittäin hyvä asia kun nukkuu ulkosalla. Heidän asuinalueensakin on suhteellisen hiljainen, joten myöskään yön äänet eivät pahemmin nukkumista haitanneet.

Pitkään parvekkeella oli oikeinkin lämmin, mutta auringon laskiessa oli ihana pujahtaa syvälle makuupussiin ja nukahtaa raittiiseen ulkoilmaan. Kasvoilla kävi hienoinen yöllinen tuulen vire, mutta se vain lisäsi unen syvyyttä.

Äidin parveke on täynnä yrttejä ja kasveja, joten yön hiljaisina hetkinä tuoksuttelin tomaattia, persiljaa, basilikaa, sekä tietenkin kaikkia luonnon tuoksuja. Yöllä kun tuoksut tuntuvat paljon voimakkaammilta.

Vaikkei nukkumisasentoni ollut ehkä ergonomisin, nukuin erittäin hyvin. Pitkästä aikaa uni oli sikeää, enkä pahemmin heräillyt yön aikana, Tämä ei todellakaan jäänyt viimeiseksi kerraksi, yö ulkona oli ihana!

TILT

Kello oli keskiyö kun tätä alkua kirjoitin. Mä olin ihan TILT, loppu, katki, rikki.

Alkuviikosta mulle iski jäätävä flow kaiken suhteen. Järjestelin häitä ja paria muuta juttua ihan täysillä. Sain paljon aikaan.

Yhtäkkiä yhtenä iltana tapahtui jotain. Ihan kun mun päässä olis katkennut jotain, tai ehkä hartioilta? Tuntui, että lysähdin kaiken taakan alla.

Syksyllä on meidän häät ja heti perään yksi toinen iso harrastusjuttu jota olen valmistellut, lisäksi on blogijutut, työjutut, juttujen jutut. On vaan ihan jumalattomasti kaikkea ja nyt mulle jysähti se, että selviänkö kaikesta?

Isäni ja Samuli jäivät alakertaan ihmettelemään kun minä ilmoitin kipakasti meneväni nukkumaan aikaisemmin kuin yleensä. Samuli kiipesi perässäni kysyvästi ja sain vain sanottua, että en jaksa tätä kaikkea...

Vaikka kaikki hommat ovat hyvällä mallilla ja olin juuri saanut taas monta asiaa pois listalta, pyöri mielessäni vain ne asiat, jotka on vielä tekemättä. Kun makasin siinä sängyllä, niin musta tuntui, että ne kaikki tekemättömät työt painoi mun päällä.

Mä myös stressasin siinä keskellä yötä, että mitä jos mä siellä häissä kompastun laiturilla ja putoan mekkoineni järveen. Ehdottomasti siis kannattaa stressata juuri sitä asiaa kuukautta aikaisemmin keskellä yötä!

Vaikka olin mennyt ajoissa sänkyyn, uni ei tullut aikoihin. En saanut mitään asioista pois mielestä. Lopulta kirjoitin kaikki mielessä olleet asiat ylös, se auttoi hieman. Päätin taas seuraavana päivänä hoitaa muutamia asioita taas pois listalta.

Olen varmasti tällä hetkellä herkempi kuin normaalisti, mutta kyllä tällainen "musta hetki" vähän säikäytti. Päätin kuitenkin selvitä. Päätin, että asiat tulevat hoidetuksi ja kaikki järjestyy, hyvässä mallissa tässä ollaan!

Seuraavat päivät ovat jo sujuneet vähän vähemmän stressatessa. Hommiakin on paiskittu ja yöllä kirjoittamani lista lyhentynyt. Montakohan tilttiä tässä kuitenkin ehtii vielä tulla?

Sehän tässä niin kummallista onkin, että hommat on hyvällä tolalla ja silti mä panikoin, että kaikki menee pieleen tai en ehdi tehdä kaikkea. Pessimisti ei pety, vai mitä?

Muita panikoijia?

Elokuu ja paluu arkeen

Mihin hurahti kaksi kuukautta? Aika joka tuntui kesän alussa niin pitkältä! Kuten ehkä monessa muussakin perheessä, meillä koitti tällä viikolla paluu arkeen ja päiväkotielämään. Alisan pitkä kesäloma on ohi ja arki palautuu uomiinsa. 

Oma lomani päättyi jo pari viikkoa sitten, mutta Samulin loman jatkuessa, oma arkikin oli vähän helpompaa. Nyt Samulinkin loma on kuitenkin ohi. Tervetuloa tiukemmat työajat ja aikataulut. Aikaiset aamut ja arkinen aherrus. Ei enää hitaita aamuja, ainakaan niin usein. Kahvin kulutus tuplaantuu.

Edellisenä iltana ennen päiväkodin alkua pakkailin tarhareppua ja muistelin mitä kaikkea pitkään olla mukana? Unilelu, vaihtovaatteet, pastillit ja kuravaatteet ainakin? Olikos tässä paidassa jo nimi?

Olin jo menossa nukkumaan kun muistin. TOSSUT! Mihin ne olinkaan laittanut? Niitä etsittiin kissojen ja koirien kanssa. Toinen löytyi sukkalaatikosta, mutta toisen kohdalla meinasimme jo luovuttaa, ei löydy! Muistin kuitenkin nähneeni tossun jossain kummallisessa paikassa, mutta missä? Meidän makuuhuoneessa! Voisiko olla... Ja sieltähän se toinen tossu löytyi sängyn alta pölykerrokseen peittyneenä.

Uudestaan sänkyyn ja peitto korville. Eikä! Unohdin kirjoittaa hoitoajat ylös! Ei auttanut kuin nousta taas kerran ylös ja kaivaa kalenteri esiin.

Iltapäivällä taas tuttua reittiä pitkin päiväkodille pitkästä aikaa. Päivä oli ollut kiva, oli mukava nähdä uusia ja vanhoja kavereita.

Illalla kävimme vielä pienellä pyörälenkillä. Yksi kesälomalla opittu taito on muuten juuri pyöräily. Ennen lomaa se ei sujunut, mutta nyt mennään uudella pyörällä tuulispäänä kovalla vauhdilla.

Elokuu, tiedän jo nyt ettet päästä meitä helpolla, mutta tervetuloa silti! <3

Onko teillä jo palattu arkeen?

Nostalgiaa

Vimeisten viikkojen aikana on tullut paljon vain seilailtua paikasta paikkaan. En oikein jaksa tehdä mitään suunnitelmia, kotikin keräilee pölyä kun en vaan ole jaksanut siivoilla kun vähän isompia.

Samulin kesäloma alkaa olla ohi ja nyt koittaa paluu siihen normaaliin työ- ja päiväkotiarkeen. Kesää on toki edelleen jäljellä, mutta jotenkin mulla on kovin ristiriitaiset fiilikset. Kuulin radiosta yhden tutun laulun, joka sopi aika hyvin mun tän hetkiseen fiilikseen

Mä ajassa oudosti liidän,

Tää untako on vaiko ei?

Mä paikasta paikkaan näin kiidän

Ja varjoni tunne mua ei.

Viimeisen lomaviikonlopun kunniaksi oli aika yllättää Samuli polttarien merkeissä. Samulin kaverit odottelivat Samulin vanhempien pihassa kun lauantaiaamuna kurvasimme pihalle, muka muuten vaan. Polttarisankarin yllätys onnistui täydellisesti. <3

Me lähdimme Alisan kanssa puolestaan omien vanhempieni luokse ja kaikkiaan siitä kehkeytyi varsinainen nostalgiareissu.

Oli mäntyjen tuoksut ja juhannusyö

Ja äitini lempeä niin;

Oli suolainen ilma ja tähtien vyö;

Ne hetkessä pois pyyhittiin...

Olen aina ollut kiinnostunut historiasta, mutta nyt kaiken tapahtuneen valossa, etenkin oma ja perheeni historia on alkanut mietityttään suuresti. Olen selaillut paljon kaikkia vanhoja valokuvia ja palannut omiin lapsuusmuistoihinikin.

Ehkä osin tästä nostalgiakaipuusta johtuen selailin tällä kertaa vanhempieni vanhoja valokuvia. Teemaan sopivasti myös hääkuvat oli pakko katsoa ja kyllähän ne vajaan kolmenkymmenen vuoden takaa olevat kuvat jo vähän huvitti.

Mä sammaliin sirkuksen laitan

Ja kaarnasta teen mitä vaan.

Mä pahvista leijani taitan;

Sen pilviin mä nousemaan saan...

Nyt teen lumilinnan ja aamulla nään:

Joku maahan sen kaatanut on!

Nyt ennalta aavistaa voin joka sään,

Talvet syksyiksi muuttuneet on.

Halusin myös lähteä pyöräilemään meidän pikkukylän raittia. Lapsena pyöräilin paljon, mutta nykyään se on vähän jäänyt. Näin kesäisin on mukava polkea niitä samoja reittejä kun lapsenakin.

Äitini on hyvää pyöräilyseuraa, sillä hän tykkää myös paljon kertoa kaikista vanhoista jutuista tai omista lapsuusmuistoistaan. Monet niistä olen kuullut vaikka miten monta kertaa, mutta silti niistä tulee aina jotenkin hyvä mieli. Pyöräillessä kylän ympäri sitä huomasi, miten moneen taloon tai paikkaan todella liittyi joku muisto. Samalla Alisa pääsi taas pyörän kyytiin istuimessa ja sekös vasta oli mukavaa!

Tää kaipuuni menneeseen aikaan

Mua piiskaa ja kasvoille lyö.

En uskoa tahtoisi taikaan,

Josta muistuttaa vain joku yö...

Unet kummalliset minut menneisiin vie,

Monet kasvoni peilistä nään;

Jossain kaukana kulkee se kultainen tie,

Jota pysty en ymmärtämään...

Kyllä sitä kieltämättä välillä kaipaa sitä lapsuuden huolettomuutta ja kiireettömyyttä. Kunpa sitä pystyisi tarjoamaan Alisalle yhtä kiireettömän lapsuuden kuin itselläni oli. Aika paljon vain on ajat muuttuneet.

Hassusti sitä muuten on aidat madaltuneet ja sillat kaventuneet sitten lapsuuden, vai olenko minä vain kasvanut? Äiti vei meidät aina lapsena yhteen paikkaan, mistä löytyi aina metsämansikoita. Sinne samaan paikkaan suunnattiin taas Alisankin kanssa. Ja kyllä niitä oli paljon! Mietittiin äidin kanssa käykö ihmiset ylipäätään niitä enää poimimassa kun taas niitä todella oli vaikka miten paljon.

Voin puristaa sormeni nyrkkiin,

Myös lyödä ja murskata voin!

Nyt törmäilen sääntöihin jyrkkiin,

Yhä harvemmin hymyillä voin.

Oi, missä on polkuni, missä on tie,

Jonka reunalta mustikat hain?

Nyt en enää naapuriin piirakkaa vie -

Maxi-Market on naapurinain.

Muuten sitten makoilinkin vanhempieni parvekkeen sohvalla ja kuuntelin sitä satunnaista autojen pörinää, muuten kuului vain lintujen laulua.

Huomasin miettiväni miten hyvin me täällä viihdytään ja salaa kaipasin taas kotiseudulle, kuten viime vuonnakin. Vaikka mä tiedän ettei mun koti enää ole täällä, enkä mä sitä lopulta enää edes haluaisi, on täällä kuitenkin ihana käydä. Lapsuusmuistot tuovat turvallisen tunteen ja on mukava kertoa Alisalle, että tuosta se äiti polki kouluun. Lopulta kuitenkin on pakko puristaa tankoa lujempaa ja katsoa eteenpäin, tulevaisuuteen.

Mutta tiedän mä sen,

että ei ihminen,

yksin muuttaa voi kuin itseään.

Kautta helvettien tiedän kulkevan sen,

joka eilistä jää etsimään...

Häävalmistelut

Tämä postaus oli jo ajastettuna alkuviikosta, mutta siirsin sen takaisin luonnoksiin, kun tuntui, ettei voimat riitä edes näihin hääjuttuihin. Päätin nyt kuitenkin julkaista tämän postauksen, kun tavallaan olen tässä viime viikkoina hulluna tehnyt kaikkia järjestelyitä, kuin aavistaen tämän kaiken. Yksi tuoli häissämme on tyhjä ja se syö voimia paljon, siksi on hyvä, että hommat ovat jo lähes tehtynä.

Häät on nyt siis todella hyvällä mallilla ja viimeiset kuluneet päivät olen tarkoituksella jättänyt häät taka-alalle ja keskittynyt muihin asioihin. Häät kuitenkin lähestyvät lähestymistään ja hiljalleen päivät jatkossa alkavat täyttyä enemmän ja enemmän häävalmisteluista. Meidän häitä on valmisteltu verrattain aika lyhyt aika, noin vuosi. Tuntuu, että nykyään monet suunnittelevat kolmatta vuotta häitä. Jokainen kuitenkin tuntee itsensä parhaiten ja tietää millainen aika itselle sopii parhaiten.

Meillä ei ole millään muotoa tullut kiire tässä vuodessa, sillä kun häiden suunnittelu lopulta aloitettiin, olemme tasaiseen tahtiin hoitaneet asioita pois listalta. Hääryhmiä seuratessa olenkin huomannut, että meillä on häät todella hyvällä mallilla.

Viime viikkoina olen täydentänyt hääasuani hieman. Olen hankkinut muun muassa vannehameen, korut ja kengät. Mainitsinkin jo aiemmin, että hääkenkäni tulevat olemaan Minna Parikan mallistoa. Kengät ovat yksi niistä kohteista, mitkä menee siihen panosta -kategoriaan häissämme. Kiiltonahkaiset mustat Raquelit olivat mun valinta hääkengiksi.

Oikeastaan missään kohtaa mulla ei ollut haaveissa perinteiset vaaleat korkokengät, koska en uskonut niille löytyvän käyttöä jatkossa ja ehkä itse koen kenkien myymisen häiden jälkeen hieman hankalaksi kaikkineen. Niimpä halusin valita kengät, joista tiedän, että ne tulevat käyttöön myös häiden jälkeen. Oli siis aika luonnollista valita kauan haaveilemani kengät hääkengiksi, valinnan kruunaa täydellisesti kenkien mukavuus. Olen kuitenkin jo aiemmin varannut toiset matalat kengät varakengiksi, jos tarve kuitenkin iskee.

Pihistä -kategoriaan laittaisin kyllä hankkimani korun. Halusin yksinkertaisen helminauhan hääpukuni kaveriksi. Hääpuvussani on jonkin verran yksityiskohtia, joten kaulakorun toivoin olevan mahdollisimman yksinkertainen. Koska en juurikaan muuten käytä koruja, ei tuntunut kovinkaan luonnolliselta kuluttaa useita satoja euroja yhtenä päivänä käytettävään kaulakoruun.

Kävimme kaasoni kanssa myös hieman lisää hääostoksilla ja parissa tunnissa meillä oli neljä kassillista tavaraa: tarvikkeita vessakoreihin, kertakäyttö astioita, kynttilöitä, puulaatikoita, tarvikkeita lastenpöytään, askartelutarvikkeita, vieraskirja...

Meidän pöytänumerot myös vaihtuivat lennosta, sillä alunperin suunnittelemiani numeroita emme voineetkaan materiaalien puuttumisen takia tehdä. Keksimme kuitenkin erittäin kivan idean tilalle ja kaasoni innostui hetkessä valmistamaan kaikki valmiiksi, vaikka olimme sopineet, että tehdään ne yhdessä elokuun puolella..:D Siinä olikin lähes kaikki askartelut, joita häihimme tarvitsee etukäteen tehdä. Muut materiaalit aion tilata valmiina ja käyttää aikani enemmän mieleisiin asioihin, askartelu kun ei ole mun juttu!

Toinen  pieni DIY-projekti toteutettiin viikonloppuna mökillä, kun valmistimme kasan kylttejä ja aikataulun/ohjelman. Pitihän se arvata, että mopo karkaa käsistä ja lopulta kirjoittelimme kaikenlaisia hassunhauskoja kylttejä kieli poskella, mutta ne ovat juuri sopivia meidän häihin. Kylteistä osa tulee kepin päähän ja osaan porataan reiät ja ripustetaan narulla.

Lisäksi olen tilannut netistä lisää kertiksiä, servettejä paria erilaista ja kaikenlaista muuta häätarviketta. Ihan hirveästi ei pitäisi enää niidenkään suhteen puuttua.

Olen saanut apua myös siskoltani, joka on varaillut ja hakenut minulle tavaraa pitkin Pirkanmaata. Meillä vaihtui lennosta suunnitelma pöytäliinoista, mutta parissa päivässä olimme metsästäneet lähes kokonaan tarvittavan määrän liinoja.

Meidän keittiö ja olohuone alkaa olemaan aika täynnä häätavaraa. Olen kuitenkin tarkoituksella hankkinut myös niitä pikkutilpehöörejä jo näin hyvissä ajoin, sillä yritän minimoida riskit häästressiin. Haluan vain nauttia tästä kaikesta!

Musta varjo elämässä

Minä olen aika vahva ihminen. Joku voisi jopa sanoa kova. Joskus vaan vahvinkin on heikko. Kohtaan harvoin tilanteita, jotka hajottavat mut palasiksi.

Kaikista iloisista kesäpostauksista huolimatta, tämän kesän yllä on ollut tumma varjo. Alkukesästä saimme ikäviä uutisia läheiseemme liittyen. Koko kesä on ollut aaltoilua toiveikkuudesta pelkoon. Olen uskonut, että vielä koittaa se hyvä päivä, samalla peläten kaiken olevan kohta lopullista.

Kuluneet pari viikkoa ovat omien sairasteluiden lisäksi ollut täynnä huolta ja murhetta, kyyneliä ja epätoivoa. Sitten tuli se pelätty viimeinen puhelu.

Omat voimat ei vain meinaa riittää kaiken kannatteluun, aamulla en jaksaisi nousta, illalla en tahtoisi nukahtaa. Suren myös muiden läheisteni puolesta ja kannan huolta heidän jaksamisestaan.

Onneksi Alisa pakottaa pitämään arjen suht normaalina. Yritän kovasti pitää myös itseni touhussa, etten ehtisi murehtimaan. Toisaalta taas kun se murhe iskee, minulla on peruskallioni Samuli rinnalla. Samuli onkin joutunut kantamaan huomattavasti isompaa taakkaa meidän arjesta viime aikoina. Olen muistellut paljon onnellisia yhteisiä muistoja ja jutellut niistä Samulin ja perheeni kanssa. Ne ovat tuoneet lohtua edes vähän.

Voisi sanoa, että joko olen tekopirteä elohiiri, joka kuluttaa energiaa kaikkeen täysin turhaan, jotta pysyisi liikkeellä, tai sitten makaan sängyssä itkien. Töissä olen koittanut käydä normaalisti, että elämässä pysyisi rytmi ja saisin muuta ajateltavaa. Joskus toki ajatus herpaantuu töissäkin.

Olen tarkoituksella jättänyt asian käsittelemättä täällä blogissa ja kunnioittanut perhettäni ja läheisiäni. Ehkä olen halunnut suojella myös itseäni, olen yrittänyt olla kuin mitään ei olisi, vaikka rintaa puristaa ja ahdistaa. Nyt oli vain pakko saada kaikki ulos. Tuntuisi väärältä vain julkaista onnellisia ja iloisia postauksia kun elämässä juuri nyt on synkkä varjo yllä. 

En tiedä tulenko käsittelemään aihetta enempää täällä blogissa, ehkä jos se auttaa surussa. Voi kuitenkin olla etten asiasta sen isommin täällä enää kirjoita. En ole kirjoittanut mitään moneen päivään, en ole kyennyt avaamaan tyhjää tekstiruutua kun tekisi vain mieli huutaa siihen kaikki paha olo. Olen päättänyt, etten nyt vaadi itseltäni bloggaajana mitään. Kirjoitan kun tuntuu siltä, mutta toisina päivinä kaikki voimat menee vain selviytymiseen. Tiedän, että viime aikoina olen vastannut kommentteihin hitaasti, vannon kuitenkin että jokaisen luen aina heti ja vastauskin tulee aikanaan.

Toivon teille paljon rakkautta ja iloa, jonain päivänä minäkin hymyilen taas. Nyt mulla kuitenkin on vaan suuri pohjaton ikävä.