Ennen kuin aloitin Ihan vaan tavismutsi -blogin, olin jo useamman kerran harkinnut blogin aloittamista. Koskaan ne viritelmät eivät kantaneet yhtä postausta pidemmälle. Jotenkin kuitenkin Ihan vaan tavismutsi tuntui lopulta just siltä miltä pitikin. Löysin itsestäni ihan uuden puolen.
Nimi, Ihan vaan tavismutsi, oli ehkä vähän vasurilla keksitty, alkuperäinen idea oli nimittäin Tavismutsi, mutta se oli jo käytössä... Sitten mä päätin olla Ihan vaan tavismutsi. :D En tiedä valitsisinko enää sellaista nimeä, mutta toisaalta en kyllä keksi parempaakaan.
***
Ihan alkujaan blogin piti olla arkinen kuvaus ihan tavallisesta perheestä. Ja aika pitkälti se on sellaisenaan pysynytkin koko ajan. Meidän perhehän on ihan tavallinen!
Ensin alkuun menin innosta puhkuen eteenpäin, postasin välillä jopa kaksi kertaa päivässä. Kuvat olivat aluksi kännykällä napattuja suttukasoja. Se ei ollut tärkeää, tärkeää oli se into ja inspiraatio tehdä ja kirjoittaa. Kahden vuoden aikana tahti on hieman rauhoittunut, mutta postaan silti keskimäärin 4-5 kertaa viikossa. Se on mielestäni hyvä määrä, sillä bloggaamisen ohella käyn nykyään töissä, pyöritän kotia , olen äiti ja lähes joka ikinen päivä myös blogiyhteisömme saa nauttia huomiostani. Kamerakin on matkan varrella vaihtunut ja nykyinen kumppanini on pieni ja kompakti Olympuksen PEN E-PL 7. En minä kameran kanssa ole lähellekään ammattilainen, eikä mulla siihen ole aina järisyttävän suurta intohimoakaan. Enemmän mä pidän tästä bloggaamisesta kokonaisuudessaan.
Kahdessa vuodessa Ihan vaan tavismutsi on kasvanut mitättömästä miniblogista ihan oikeaksi blogiksi. Ei jättiläiseksi tai jättisuureksi, mutta oikeastaan aika sopivan kokoiseksi. Totta kai sitä aina toivoo, että olisinpa suositumpi tai luetumpi, mutta toisaalta olen nyt enemmän paljon enemmän kuin olisin koskaan uskonut. Nykyään mun tekstejä lukee joku muukin kuin mun äiti.
Bloggaaminen on jonkin verran muokannut meidän elämää. Äitin on joskus vaan pakko istua koneella, tai ruokaan ei saa koskea, ennen kuin kuva otettu. Olen kuitenkin nykyään oppinut, että ihan jokaista lounasta ei tarvitse kuvata ja julkaista somessa. On meidän oikea elämä siis yleensä hieman erilaista, kuin miltä pelkän ja somen välityksellä voisi luulla. Toisaalta, pyrin kuitenkin pitämään blogin aina hyvin realistisena ja kirjoitan sekä kuvaan asiat niin kuin ne oikeesti on.
Ensin alkuun menin innosta puhkuen eteenpäin, postasin välillä jopa kaksi kertaa päivässä. Kuvat olivat aluksi kännykällä napattuja suttukasoja. Se ei ollut tärkeää, tärkeää oli se into ja inspiraatio tehdä ja kirjoittaa. Kahden vuoden aikana tahti on hieman rauhoittunut, mutta postaan silti keskimäärin 4-5 kertaa viikossa. Se on mielestäni hyvä määrä, sillä bloggaamisen ohella käyn nykyään töissä, pyöritän kotia , olen äiti ja lähes joka ikinen päivä myös blogiyhteisömme saa nauttia huomiostani. Kamerakin on matkan varrella vaihtunut ja nykyinen kumppanini on pieni ja kompakti Olympuksen PEN E-PL 7. En minä kameran kanssa ole lähellekään ammattilainen, eikä mulla siihen ole aina järisyttävän suurta intohimoakaan. Enemmän mä pidän tästä bloggaamisesta kokonaisuudessaan.
***
Kahdessa vuodessa Ihan vaan tavismutsi on kasvanut mitättömästä miniblogista ihan oikeaksi blogiksi. Ei jättiläiseksi tai jättisuureksi, mutta oikeastaan aika sopivan kokoiseksi. Totta kai sitä aina toivoo, että olisinpa suositumpi tai luetumpi, mutta toisaalta olen nyt enemmän paljon enemmän kuin olisin koskaan uskonut. Nykyään mun tekstejä lukee joku muukin kuin mun äiti.
Bloggaaminen on jonkin verran muokannut meidän elämää. Äitin on joskus vaan pakko istua koneella, tai ruokaan ei saa koskea, ennen kuin kuva otettu. Olen kuitenkin nykyään oppinut, että ihan jokaista lounasta ei tarvitse kuvata ja julkaista somessa. On meidän oikea elämä siis yleensä hieman erilaista, kuin miltä pelkän ja somen välityksellä voisi luulla. Toisaalta, pyrin kuitenkin pitämään blogin aina hyvin realistisena ja kirjoitan sekä kuvaan asiat niin kuin ne oikeesti on.
***
Blogin kautta olen päässyt mukaan moniin mielenkiintoisiin projekteihin. En tarkoita pelkästään yhteistöitä vaan esimerkiksi meidän blogiyhteisöä. Matka Perheblogeissa on ollut parhaimpia asioita bloggaamisessa. Koen inspiroivaksi olla yhteisössä, jossa saan itse olla mukana kehittämässä ja viemässä yhteisöä eteenpäin. Olen antanut bloggaamiselle paljon, mutta toivon että jatkossakin se kantaa hedelmää.
Totta kai myös blogin kasvaminen ja lukijamäärän lisääntyminen on inspiroinut jatkamaan. Vaikka joskus aika on kortilla, koskaan en kuitenkaan ole pohtinut lopettamista kovinkaan tosissani. Edelleen jokainen uusi kommentti tai seuraaja ilahduttaa ja saa hymyn kasvoille.
Kiitos tästä matkasta ja kuten tässä kuvassa, katse on jo eteenpäin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä toki kommenttia! :)