Omanlainen erilainen

Mulla on usein tunne, etten kuulu mihinkään. Olen outolintu, vaikka olenkin ihan vaan tavallinen. Olen ulkopuolinen. En törmää kovinkaan usein ihmisiin, joiden kanssa tuntisin täyttä yhteenkuuluvuutta. Ei sillä, erilaisuus on rikkaus ja niin edespäin, joskus vaan vituttaa perustella omia harrastuksiaan, kiinnostuksen kohteita tai muita toisille ihmisille. Perustella sitä, että tällainen minä olen.

Myönnetään, monet mun harrastukset, etenkin kilpaa ajaminen eivät tunnu olevan niitä yleisesti naisille hyväksyttyjä harrastuksia. On hassua joutua perustelemaan omaa harrastustaan muille, etenkin kun mulle se on ihan tavallinen harrastus ja mulla on monia naispuolisia kavereita lajin parista.

Usein kyselyt ja utelut ovat hyväntahtoisia ja vastaan ja kerron mielelläni harrastuksestani ja taustastani. Joskus tilanne on kuitenkin ihan päinvastainen. Muistan kun varhaisteininä toinen tyttö väitti mun valehtelevan autoharrastuksesta, että olisin poikien mielestä magee. Ou jee. Nyt reilu kymmenen vuotta vanhempana mä oon tajunnut, miten totaalisen väärässä se mimmi oli, monet miehet nimittäin ovat vuosien aikana vaan säikähtäneet kyseisen harrastuksen tullessa puheeksi. 

Onneksi vakka lopulta löysi öljyä ja pärinää pelkäämättömän kantensa.

Kummallisuus ei lopu harrastuksiin, tuntuu että lempisarjani, -elokuvani, -kirjani ja -musiikkini ovat välillä muiden mielestä perin kummallisia tai erikoisia. Ala-asteella kaverit kuunteli Britney Spearsia tai Bäkkäreitä, mä tykkäsin iskelmästä. Ei kovin katu-uskottavaa todellakaan.

Jos teininä en ollut se tavallisin, ei se radikaalisti ole muuttunut näin äitinäkään. Myös äitinä olen joku omituinen outolintu, etten juurikaan ole löytänyt ns. mammakavereita, tuttuja ja kavereita kylläkin, ei siinä mitään. Uskon, etten halua kovin helposti tutustua syvemmin uusiin ihmisiin, koska pelkään taas tuntevani itseni oudoksi.

Kaikenkaikkiaan mä olen aina halunnut seistä mun mieltymysten ja harrastusten takana ylpeänä. Joskus kuitenkin ympärillä ollut paine on pakottanut piilottelemaan niitä todellisia mieltymyksiä ja olen yrittänyt mukautua enemmän siihen yleisesti hyväksyttyyn malliin. Onneksi mua on siunattu suhteellisen hyvällä itseluottamuksella, joka etenkin nykyään suodattaa monet asiat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Nuorempana ivalliset sanat ja se tietty katse loukkasi ja sai mut häpeämään omaa itseäni.

Yhtenä iltana kysyin Samulilta, että eikö häntä haittaa, että olen omituinen. Vastaukseksi sain, että olen juuri paras, koska olen vähän erilainen kuin muut.

Tärkeintä ei ehkä olekaan olla yleisesti hyväksytty ihminen, oikeastaan se riittää, kun joku hyväksyy juuri sellaisena kun on. Omanlaisena erilaisena.

Onko teissä tai teidän elämässä jotain sellaista, minkä takia koette olevanne toisten mielestä erikoinen? Entä oletteko joutuneet perustelemaan näitä asioita usein muille?