UUSI ALKU

Vähän reilu kuukausi sitten kirjoitin blogini viimeisimmän postauksen. Tuolloin mulla ei ollut aavistustakaan, että seuraavan kerran avaisin blogini vasta reilun kuukauden kuluttua.

Edellisen kirjoituksen jälkeen ei tapahtunut mitään dramaattista. En ole ollut onnettomuudessa, siepattuna, viidakossa tai mitään muutakaan radikaalia. Sen viimeisimmän kirjotuksen jälkeen mä en vaan enää palannut blogiin.

En palannut, vaikka mulla oli luonnoksissa ja ajatuksissa useampia joulupostauksia. Ensin meni muutama päivä, viikko, puolitoista... Selittelin vain itselleni, että jouluaskareet ovat vieneet mut mennessään. Monena päivänä mietin, että huomenna taas kirjottaisin.

Mitä enemmän aikaa kului, sen vaikeammalta tuntui palata blogiin. Mitä kaikki lukijat ajattelee? Olen ihan epäonnistunut kun en enää osannutkaan kirjoittaa.

Hiljalleen kamera ja tietokone pölyttyivät paikoilleen. En enää pahemmin kuvannut edes instagramiin. Jopa mun läheiset kummastuivat, kun joulupöydässä tai ravintolassa sai aloittaa syömisen ilman kuvaussessiota.

***

Huomasin, että koko some ahdisti mua. Vuoden 2019 aloitin kokonaan somettomasti. Poistin Facebookin ja Instagramin viikoksi puhelimestani, enkä käynyt kummassakaan koko tuona aikana. Se oli oikeastaan helpompaa kuin olin uskonutkaan. Huomasin kyllä monesti sormien hakeutuvan puhelimen näytöllä niihin kohtiin, missä somekuvakkeet olivat olleet. Mä selvisin, ja hiljalleen huomasin mikä mua vaivasi.

Lähes koko mun elämään oli hiipinyt kunnianhimottomuus. 

Olen aina ollut tietyllä tapaa kunnianhimoinen. Omasta mielestäni sillain hyvällä tavalla. Pyrin elämässä ja asioissa eteenpäin, haluan saavuttaa asioita. En ole koskaan ollut niin kunnianhimoinen, että uhraisin tiettyjä asioita tai raivaisin muita pois tieltäni, mutta tietyllä tavalla mua on ohjannut halu päästä eteenpäin.

Kehitys loppuu tyytyväisyyteen

Tuo väliotsake on niin loppuunkulunut kuin voi olla, mutta silti se on kyllä ihan totta. Vuosi 2018 oli monella tapaa todella hyvä vuosi, sellainen tyytyväisyyden vuosi. Olen ehkä saavuttanut elämässä sellaisen tason ja sellaiset asiat, että monilta osin olen pirun tyytyväinen mun elämään. Tykkään mun työstä enkä just nyt haaveile uusista tuulista siihen liittyen. Tykkään meidän kodista, perheestä ja elämästä ylipäätään. Mulla on mahdollisuus tehdä asioita mistä pidän. Ei elämä tietenkään ole täydellistä, ei todellakaan. Elämä on just nyt sellaista tasaisen hyvää ja tyytyväistä, eikä mulla ole just nyt sellaisia pakkopakkopakko saavuttaa juttuja.

Kuka sitä aina edes jaksaa suorittaa? Ei kai se suorittaminen ja asioiden saavuttaminen olekaan mikään elämäntarkoitus. Sen takia totaalinen breikki oli hyvä juttu. Tavoitteet ja haasteet kuitenkin potkii eteenpäin ja kunnianhimo pitää elämän myös mielenkiintoisena.

Kun mä katson paria viime vuotta, mä huomaan miten mun harrastusten osalta kiinnostus, motivaatio ja kunnianhimo on laskenut jyrkkään alamäkeen. Elämässä on ollut paljon kaikkea muuta, kaikkea kiinnostavampaa. Molempia harrastuksia, eli blogin kirjoittamista ja autourheilua olen harrastanut tasaisen harmaasti ja kunnianhimottomasti. Hälläväliä -meiningillä. Molempien harrastusten osalta olen myös lyönyt hanskat naulaan. Monesti. Olen lyönyt hanskat naulaan ja sitten taas ottanut ne naulasta. Molempien kanssa olen ollut kuin nuorallatanssija ja tasapainoillut jatkamisen ja lopettamisen välillä.

Miksi mä en sitten ole lopettanut kokonaan? Jos kaikki olisi niin mustavalkoista niin varmaan olisinkin lopettanut, mutta kaikenkaikkiaan sekä bloggaamisessa, että autourheilussa joku vetää mua puoleensa. Olisinhan voinut lopettaa ja jatkaa tasaisen tyytyväisen elämäni nauttimisesta. 

Yksi pitkä automatka ja syvällinen keskustelu meikäläisen motivaatiopulasta herätti kuitenkin liekin mun sisällä. Huomasin, että kaipasin molempien harrastusten osalta sitä polttavaa tunnetta, sellaista taistelutahtoa ja motivaatiota. Huomasin kaipaavani haasteita. Uskon, että tänä vuonna löydän elämääni haasteet ja tavoitteet etenkin harrastusten kautta.

En edelleenkään haaveile tai edes tavoittele ammattibloggaajan uraa tai mestaruuksia ja menestystä. Mutta haluan haastaa itseni. Haluan haastaa itseni olemaan parempi kuin nyt. Mitä se sitten tuo tullessaan, en tiedä.

Tän ei ole tarkoitus olla mitään uusi vuosi - uusi minä shittiä. Uskon, että se pieni leimahdus olisi voinut tulla marraskuussa, huhtikuussa tai vaikka elokuussa. Nyt se osui tammikuulle. 

En häpeile sitä, ettei mulla ole mitään suunnitelmaa tämän blogin suhteen, en edes ole varma jatkuuko tämä entisellään perheblogina vai nouseeko esille muitakin aiheita. En tiedä postaanko useammin vai harvemmin kuin ennen. En häpeile sitä, että lähes kaikki ajovarusteetkin kaipaisi uusimista. Aion nyt kuitenkin tehdä molempia juttuja sydämellä ja kokeilla vahvistuuko se palo mun sisällä vai ei. Voi olla, että jostain tulee kylmä vesisuihku ja se liekki sammuu jomman kumman tai molempien osalta kokonaan, mutta mitäpä sitä etukäteen varomaan ja pelkäämään.

Tämä on uusi alku.