Kohtauksia neuvolassa

Tiedättekö. Mä olen aina päässyt hirveän helpolla. Alisa on vauvasta saakka ollut äärettömän helppo ja kiltti lapsi. Sellainen, joka on aina lähes aina tyytyväinen ja iloinen. Kyllä häneltä omaa tahtoa löytyy ja paljon löytyykin. Siitä ei ole kyse.

Kolmevuotisen äitiystaipaleen aikana olen oppinut tietenkin lapsestani paljon, tunnistan hänessä erilaisia asioita. Olen oppinut tuntemaan hänen temperamenttiaan, jossa on paljon samaa kuin omassa temperamentissani. 

Ollessani lukiossa psykankurssilla tunnistin itsestäni yhden piirteen: en pidä yllättävistä käänteistä. En olekaan vain hankala ihminen vaan minulle on helpointa aina tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Se on osa temperamenttiani. Tämän oivalluksen jälkeen olen osannut paremmin käsitellä myös omia tunteitani. 

Tunnistan tämän saman piirteen Alisassa täysin. Hänkään ei ole omimmillaan silloin kun tapahtuu jotain äkillistä ja arvaamatonta. Minun on ollut helppo ymmärtää tätä piirrettä, koska olenhan itse samanlainen. Meillä onkin kotona tapana aina aika tarkkaan käydä läpi miten päivä etenee tai mitä mahdollisesti tapahtuu tulevina päivinä. Kerron kuka vie päiväkotiin, kuka hakee, mihin mennään viikonloppuna ja niin edespäin. Tällä tavalla ennakoimalla tilanteet eivät yleensä tule Alisalle yllätyksenä ja kaikki menee hienosti.

Olin varannut meille neuvolaan ajan kun kolmevuotissyntymäpäivät oli vietetty. Neuvolasta kerrottiin aikaa varatessa, että ensin Alisa tekisi ilman minua tehtäviä ja sen jälkeen juttelisimme vielä Alisasta yleisesti yhdessä. Päätin valmistella Alisaa kertomalla, että hän menisi ensin kahdestaan hoitajan kanssa ja minä odottaisin sen aikaa ulkopuolella. Kerroin tehtävistä ja totesimme yhdessä, että ne varmasti sujuisivat oikein hyvin, ei tarvitse jännittää.

Menimme neuvolaan ja Alisa sai hetken leikkiä leikkipaikalla, kunnes hänet kutsuttiin huoneeseen. Hymyillen hän meni huoneeseen, ei mitään ongelmia. Hetkisen kuluttua hän tuli riemuiten ulos huoneesta hakemaan minua. "Me tehtiin tehtäviä, oli kivaa!"

Huoneessa Alisa kertoi miten oli tehty tornia ja hypitty, hienosti piirretty ja tehty muita tehtäviä. Hoitaja yhtyi kertomukseen ja kertoi kaiken menneen mallikaasti. Enää olisi vain jäljellä pituuden ja painon mittaus.

Pituus meni hienosti, Alisa seisoi selkä suorassa ja mittaa oli tullut huiket 10 senttiä vuodessa. Sitten pyydettiin riisumaan vaatteet ja siihen tuli totaalinen stoppi. Mietin hiljaa mielessäni, että "hei uhma! Päätit sitten hypätä kelkkaamme tuolta neuvolan leikkipisteeltä, sillä en juurikaan ole sinuun aiemmin törmännyt!" Olin unohtanut kertoa, että neuvolassa punnitaan, jos olisin kertonut sen Alisalle aiemmin, ehkä se olisi sujunut paremmin? Tai ehkä huoneessa oli hieman kylmä hän ei siksi tahtonut riisua vaatteita. Mistä näistä lapsen ajatuksista aina tietää, mutta jokin siinä mättäsi.

Eipä siinä enää kauniit pyynnöt ja puheet auttaneet kun tilanne oli lähes karannut käsistäni. Saimme vaatteet riisuttua ja Alisan rauhoitettua syliini. Päädyimme punnitsemaan Alisan sylissäni ja lopulta hänenkin paino selville saatiin (ja samalla muuten omanikin, jaiks....) Painoa oli vuodessa tullut Alisalle vajaa kolme kiloa.

Ei mennyt kuin Strömssössä, mutta kaikki mitat saatiin kuitenkin otettua. Vaikka on toki hyvä oppia sietämään myös yllättäviä tilanteita niin tämä vahvisti omia fiiliksiäni siitä, että todellakin jatkamme sitä ennakoimista ja asioiden läpikäyntiä jo etukäteen, monet raivarit on varmasti siten vältettävissä. Joskus toki tapahtuu asioita joihin ei voi/osaa/muista varautua ja silloin saattaa käydä näin, mutta ei sekään lopulta ole vaarallista. Tietenkin erilaiset tunteet kuuluvat kehityksen ja on hyvä, että sekä lapsi sekä vanhemmat oppivat niitä käsittelemään.

Ehkei neuvolassakaan saatu meistä traumoja ja neuvolakorttiin kirjoitettu tekstikin oli varsin mukavaa:

Reipas tyttö. Tehtävät sujuvat mukavasti, taitavasti piirtää. 

Kasvu hyvää, iho siisti. Syö monipuolisesti, ruoka maistuu hyvin.

 Puhe selkeää ja monipuolista. D-vit +. 

Asiat kunnossa.