Minä pakkasin laukut ja lähdin. Nimittäin viikonlopuksi Lontooseen. Koti ja Alisa jäävät nyt Samulin vastuulle, sillä matkaseuralaiseni tällä kertaa on äitini.
Miten ihmeessä Samuli nyt pärjää oman lapsensa kanssa kun olen kaksi yötä pois? Se on herättänyt kysymyksiä ennenkin kun olen ollut pois. Kun Alisa oli vain muutaman kuukauden ikäinen, minulta kysyttiin ensimmäisen kerran miten isä pärjää lapsensa kanssa, olinhan minä oikein pari tuntia pois kotoa tuolloin.
Kumma juttu, että kukaan ei kyseenalaistanut minun pärjäämistä silloin kun Samuli oli viikon Espanjassa.
Kyllähän äiti aina pärjää, mutta entäs ne isät?
Miksi edelleen, vuonna 2019, osallistuva isä ja tasavertainen vanhemmuus ovat jotenkin erikoisia asioita? Sen tulisi mielestäni olla normi. Tavallisessa kahden vanhemman taloudessa ei mielestäni pitäisi olla ensisijaista ja toissijaista vanhempaa vaan kaksi vanhempaa.
Tekisi mieli sanoa kummastelijoille julmasti takaisin, että jos niin on ettei isä oman lapsensa kanssa pärjää niin lienee korkea aika opetella. Olen kuitenkin tyytynyt toteamaan latteasti, että meillä se isä on ihan tasaveroinen vanhempi siinä missä äitikin. (Miksi mun pitää edes kertoa se?) Monessa asiassa Samuli on mua parempi vanhempi, meillä molemmilla on omat vahvuudet ja omat roolit. Ikinä en kuitenkaan ole ajatellut etteikö hän pärjäisi. Silloin kun Alisa syntyi, olin ihan varma, että Samuli kyllä pärjää vauvan kanssa, mutta itsestäni en ollut yhtään niin varma.
***
Meillä pidetään tärkeänä sitä, että molemmilla on tasavertainen oikeus omaan aikaan, eikä tästä tarvitse ikinä riidellä. Minä aion jatkossakin viettää iltoja kavereiden kanssa ja matkustella muullakin kokoonpanolla kuin perheen kesken. Samulilla on oikeus samaan.
En ajatellut tämän olevan mikään postauksen arvoinen juttu, koska olen yli neljä vuotta jakanut vanhemmuuden tasavertaisesti ja lähipiirissä on todella mahtavia isejä jotka hoitavat tonttinsa mallikkaasti ja äitien oma aika ei jää ainakaan siitä kiinni. Luin kuitenkin niin surullisen keskustelun aiheesta tällä viikolla ja tajusin, että ihan liian moni nainen elää parisuhteessa, jossa ilmeisesti isä on ihan kykenemätön huolehtimaan lapsesta edes yhden illan ajan. Mä ehkä vähän järkytyin siitä. Käsitin samalla, että olen ihan etuoikeutettu, koska meillä vanhemmuus jakautuu tasavertaisesti, kuten se kuuluisa oma aikakin.
Ovatko isät ihan vätyksiä vai eikö äidit aina luota isään? En tiedä. Tietysti tuo on tosi karrikoidusti sanottu, sillä kuten totesin, mä ainakin tiedän moni huippuisejä ja mun mielestä tasavertaisen vanhemmuuden pitäisi ehdottomasti olla normaali juttu, eikä sellainen mikä aiheuttaa ihmetystä muissa ihmisissä.
Kyllä, mun on niitä kahta jo ikävä. En kuitenkaan hetkeäkään epäile, etteivätkö he siellä kotona pärjää. Tiedän myös, että tasavertainen vanhemmuus on hirvittävä voimavara, joka kantaa meidät läpi kiireisten ruuhkavuosien. Tasavertainen vanhemmuus näkyy myös rakkautena, ihan kaikkien perheenjäsenten välillä.
Tänä viikonloppuna aion kuitenkin keskittyä nauttimaan reissusta ja uusista kokemuksista!
Ihanaa reissua & nauti!! Totta, on kyllä ihmeellistä kun monesti ihmetellään miten isä pärjää oman lapsensa kanssa. Varmasti kaikki menee hyvin.
VastaaPoista