Isovanhemmat mukana arjessa

Hetki takana "uutta" arkea. Kohta kaksi kuukautta siitä kun mun vanhemmat muutti Turkuun. Täysin uusi tilanne meille kaikille.

Kuten tiedätte, ollaan saatu alusta asti molempien vanhemmilta superisti apua. Aina kun on tarvittu, ja joskus vaikkei oltais tarvittu, siis silleen hyvällä tavalla. Ennen mun vanhemmat asui reilun sadan kilometrin päässä ja nähtiin noin viikon-kahden välein, tosi usein siis välimatkaan nähden. Nyt sitten nähdään yleensä useamman kerran viikossa.

***

Kun mun vanhemmat sitten päätti hypätä tuntemattomaan ja muuttaa pysyvästi Turkuun, mua jännitti todella paljon. Tunsin hirveästi paineita siitä, että mun täytyy tehdä kaikkeni että mun vanhemmat viihtyy täällä, koska tietysti meidän perhe on osasyyllisiä heidän muuttoonsa.

Isälläni toki oli työ täällä jo ennestään ja tiesin että äitinikin työllistyy täällä kyllä. Mua jännitti kuitenkin se, miten nämä kaksi, koko ikänsä pienellä paikkakunnalla asuneet ihmiset, sopeutuvat isompaan kaupunkiin. Olen vakoillut äitini instastorya ja pistänyt merkille miten paljon kaikkea hän koko ajan touhuaa! Kivi tippui sydämeltäni kun kysyin äidiltäni yhtenä päivänä onko hän viihtynyt täällä ja hän vilpittömästi vastasi myöntävästi. Olen onnellinen siitä, kuinka he nauttivat tästä uudesta elämästä ja samalla onnellinen siitä että saatiin heidät tänne.

Samaan syssyyn vanhempieni muuton kanssa Samuli vaihtoi työpaikkaa ja kuluneen reilun kuukauden aikana ollaan jouduttu turvautumaan joka viikko vanhempieni apuun, ennen kun saadaan hitsattua meidän työajat paremmin päiväkotielämään sopivaksi. Vaikka tiedän, että se on heille ok, joskus mua hävettää kysyä, että voisiko jompikumpi hakea Alisan silloin ja silloin.. Onneksi mun iskä työskentelee aika lähellä meitä ja hän menee niin aikaisin töihin että ehtii kyllä hakea Alisan aina kun tarve. Siitä on ollut niin paljon apua. Puhumattakaan siitä, kun Alisa pari viikkoa sitten sairastui ja me olimme jo varanneet hotelliyön hääpäiväksi, hetken mietin joudummeko perumaan koko reissun. Onneksi äidilleni ei tullut moinen mieleenkään vaan hän piti itsestään selvänä, että Alisa voi mennä heille vaikka hieman sairaana olikin. Itsehän toki luotan äitiini ja tiesin, että he pärjäävät.

***

Vaikka mun on vaikea kuvitella, että meidän kummankaan vanhemmat kieltäytyisivät ottamasta Alisaa hoitoon, pitää kuitenkin aina muistaa, että heillä on omakin elämä ja sitä pitää kunnioittaa. Yritän aina muistaa kertoa hoidon tarpeesta mahdollisimman ajoissa ja tietysti varmistaa, ettei isovanhemmilla ole omia menoja tuolloin.  Olemme tietysti onnellisessa asemassa kun isovanhempia on kaksin kappalein, yleensä aina saamme Alisalle hoitajan, jos tarve iskee.

Joskus tunnen piston sydämessäni, kun Alisa viettää välillä paljon aikaa isovanhempien kanssa. Toisaalta taas hän ikävöi isovanhempia jo muutaman päivän erossa olon jälkeen. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että isovanhemmat on rikkaus, eikä heidän kanssaan vietetty aika ole meiltä vanhempina pois. Vierastan ajatusta "lapset pitää itse hoitaa, kun on itse hankittukin." Uskon, että esimerkiksi meidän on helpompi jaksaa arkea, kun saadaan siihen apua. Hyvin jaksavat vanhemmat ovat mielestäni myös lapsen etu. En siis tarkoita, että isovanhempien pitäisi jatkuvasti hoitaa lastani, että minä saisin omaa aikaa, mutta olen kiitollinen kaikesta siitä avusta, mitä saamme. Tiedän ja ymmärrän, ettei kaikilla ole samaa mahdollisuutta. Alisan kannalta näen tämän edelleen vain positiivisena asiana. Monta rakastavaa aikuista ei voi olla huono asia.

***

En siis pistä pahakseni, että vanhempani muuttivat tänne. Alisan lisäksi myös minä itse saan viettää enemmän aikaa vanhempieni kanssa ja sekin on erityisen kivaa. Viimeksi viikonloppuna kävin äitini kanssa elokuvissa ja muutenkin voimme tehdä enemmän asioita yhdessä kuin ennen. Onneksi isovanhemmat ovat mukana meidän arjessa! <3