Totaalinen ähky - kasvukipuilua

Olen visuaalisesti vaativa ja kauniita asioita rakastava nainen. 

Tykkään kuvata blogiini ja instagramiin kauniita asioita elämästäni.

Hahaa, näin mä HALUAISIN itseäni kuvailla.


***

Karkeasti sanottuna blogimaailmassa olisi helpompi pärjätä visuaalisena ihmisenä ja kauniiden kuvien avulla. Kadehdin välillä niitä bloggaajia ja instagrammaajia, jotka saavat kahvitunnilla napatun kitkerän automaattikahvinkin näyttämään upealta ja kauniilta superjuomalta. Totta kai, poikkeuksiakin on, eli niitä, jotka menestyvät puhtaasti kirjoittamalla, mutta kauniit ja hyvälaatuiset kuvatkin pelastavat monesti paljon.

Instagram on täynnä toinen toistaan upeampia vaaleita, valoisia ja kauniita kuvia, viimeisteltyjä ja tarkoin harkittuja otoksia. Pistä siinä sitten niitä omia hämärässä, keinovalossa otettuja kellertäviä kuvia. Paitsi hei! Ainahan ne voi muuttaa mustavalkoisiksi!

On satoja vinkkipostauksia kauniiden kuvien ottamiseen ja joo, kyllä mäkin niitä luen ja yritän oppia. Toisaalta mä kyllä vähän inhoon myös sellaisia vinkkipostauksia, missä kerrotaan, miten vaikka pitäisi blogata. Niitä lukiessa mietin aina, että mä postaan ihan väärin, väärään aikaan, väärällä tyylillä ja liian sekalaisesti. Sitten mä yleensä mietin, että havuja perkele! Minä hiihdän ihan omia latuja! Yleensä vastatuuleen ja ylämäkeen...

***

Mulla vaan tuntuu olevan nyt ähky kaikkeen kauniiseen. On siis ihana tavallaan katsella toisten kauniita koteja ja kauniita kuvia, mutta musta tuntuu etten jaksa nyt yhtään innostua uusista lastenvaatteista, kauniista astioista tai sisustusjutuistakaan, en oikeastaan yhtään mistään kauniista. Oikeesti mun melkein tekis mieli kuvata likasia sukkia pölyisellä lattialla. :D Siis oikeesti kaikkea rumaa ja arkista, sellaista arkirealismia.

Mutta totta puhuen, kuka ihme jaksais katsella mun arkirumuutta, jokainen varmasti jossainmäärin kokee sitä ihan omassa arjessaankin. Tai no jos teidän kaikkien kodit aina näyttää siltä kuin niissä instakuvissa niin ihana teille, olen kade. En mä yhtään ihmettele miksi ne kauniit kuvat on niin suosittuja.

Eikä siinä paljon oteta itsestäkään kauniita kuvia kun aamulla on sutaistu ripsiväri vasemmalla kädellä ja tukka on pikaponnarilla pörrössä. Mut kun hei, mä vaan oon tällainen luonnonlapsi harmaahapsi.

Hahaa!

***

Ehkä se on vaan tää synkkä ja pimeä vuodenaika, joka on vähän vienyt multa innostusta valokuvaamisesta. En ole tarpeeksi taitava saadakseni hyviä tai edes käyttökelpoisia kuvia hämärässä ja siksi tyydyn vain katselemaan teidän kauniita kuvia. Lisäksi mulla on menossa joku minimaalisempi vaihe kun kaikenlaiset ylimääräiset tavarat saavat mut ähkyyn! Yh!

Ehkä nämä on myös kasvukipuja. Blogi täyttää ensi viikolla 2 vuotta. Kaksi kokonaista vuotta. Tuo aika on blogimaailmassa minimaalinen, kun osa huitelee jo pitkälle kaksinumeroisissa luvuissa. Mulle se kuitenkin on paljon. Mä olen innostuja. Mä innostun asioista, mutta yleensä ne katkeavat kuin kananlento. Sen takia mä olen ylpeä, että edelleen mä kirjoitan. Mä kirjoitan ja kuvaan mun omalla tyylillä. Se ei ole kaunein, se ei ole visuaalisin, se ei ole kiinnostavin, mutta tämä kaikki on sitä mitä minä olen. Ihan vaan tavismutsi on mun näköinen blogi. En kyllä todellakaan tiedä, miten ihmeessä sain nämä kaikki asiat mahtumaan tähän postaukseen, mutta ehkä tää on just hyvä sillisalaatti kuvaamaan mun blogia.

Ja kai tätä joskus joku lukeekin.

Nyt niitä havuja perkele.

***