Kyllä se niin on, syksy hiljalleen alkaa tuoksumaan ilmassa. Juurihan kesä oli kauneimmillaan ja kohta jo lehdet kellastuu. Toisaalta, meidän häihin on enää kaksi viikkoa ja nimenomaan syyshääthän me haluttiin.
Aamut on jo välillä viileän kirpeitä, mutta iltapäivällä aurinko vielä lämmittää. Aamuinen ulkoilu kipristelee poskilla ja paleltaa nenänpäässä, vielä tarkenee kuitenkin balleriinat jalassa.
Monille syksy on haikeaa aikaa, kun kesä kuihtuu pois. Mulle alkusyksy on ollut aina yksi mieleisimpiä vuodenaikoja. Se on tietysti vähän mun oma syy, kesä nimittäin on meillä aina hieman kiireisempää aikaa, ei se toki ihan vielä näytä laantuvan, mutta syksyä kohden kuitenkin mulle tulee levollisempi olo.
Kadulla kävellessä tuuli tuivertaa hiuksia. Tuntuu ihan kuin syksyinen tuulahdus puhaltaisi mun sisälle ihan uutta virtaa. Musta tuntuu taas, että tänään jaksan jo paremmin. Syksy tuo aina jotain uutta, tämäkin syksy on erilainen kuin edeltäjänsä. Pitkään niin kaukainen syksy kipristelee nyt mun vatsassa, mua jännittää. Kaksi viikkoa, onko siihen todella niin vähän aikaa enää?
Yhtenä aamuna tällä viikolla käveltiin Alisan kanssa päiväkodille ennen mun iltavuoroa, sillon kyllä tunsin haikeutta. Mun pienestä vauvasta on kasvanut reipas ja ennen kaikkea viisas nuori neiti. Tietä ylitettäessä hän kailottaa ja viittoo: vasen, oikea, vasen, sit mennään! Hän ei enää ihan joka asiassa tarvitse vanhempien apua, vaatteet haetaan kaapista ja puetaan itse, joskus toki nurinperin. Kaikki sujuu ja elämä äitinä on tällä hetkellä todella sujuvaa ja helpompaa, kun Alisa on jo niin iso. Kuitenkin kun pieni käsi pujottautuu mun käden sisään ja kuuluu kuiskaus, ota mua kädestä kiinni, haluaisin sanoa, että mä pidän sua kädestä kiinni aina.
Miksi siis tuntisin haikeutta, kaikkihan on nyt niin hyvin.
Tervetuloa syksy!
Ihanaa viikonloppua!
💕
VastaaPoista