Musta varjo elämässä

Minä olen aika vahva ihminen. Joku voisi jopa sanoa kova. Joskus vaan vahvinkin on heikko. Kohtaan harvoin tilanteita, jotka hajottavat mut palasiksi.

Kaikista iloisista kesäpostauksista huolimatta, tämän kesän yllä on ollut tumma varjo. Alkukesästä saimme ikäviä uutisia läheiseemme liittyen. Koko kesä on ollut aaltoilua toiveikkuudesta pelkoon. Olen uskonut, että vielä koittaa se hyvä päivä, samalla peläten kaiken olevan kohta lopullista.

Kuluneet pari viikkoa ovat omien sairasteluiden lisäksi ollut täynnä huolta ja murhetta, kyyneliä ja epätoivoa. Sitten tuli se pelätty viimeinen puhelu.

Omat voimat ei vain meinaa riittää kaiken kannatteluun, aamulla en jaksaisi nousta, illalla en tahtoisi nukahtaa. Suren myös muiden läheisteni puolesta ja kannan huolta heidän jaksamisestaan.

Onneksi Alisa pakottaa pitämään arjen suht normaalina. Yritän kovasti pitää myös itseni touhussa, etten ehtisi murehtimaan. Toisaalta taas kun se murhe iskee, minulla on peruskallioni Samuli rinnalla. Samuli onkin joutunut kantamaan huomattavasti isompaa taakkaa meidän arjesta viime aikoina. Olen muistellut paljon onnellisia yhteisiä muistoja ja jutellut niistä Samulin ja perheeni kanssa. Ne ovat tuoneet lohtua edes vähän.

Voisi sanoa, että joko olen tekopirteä elohiiri, joka kuluttaa energiaa kaikkeen täysin turhaan, jotta pysyisi liikkeellä, tai sitten makaan sängyssä itkien. Töissä olen koittanut käydä normaalisti, että elämässä pysyisi rytmi ja saisin muuta ajateltavaa. Joskus toki ajatus herpaantuu töissäkin.

Olen tarkoituksella jättänyt asian käsittelemättä täällä blogissa ja kunnioittanut perhettäni ja läheisiäni. Ehkä olen halunnut suojella myös itseäni, olen yrittänyt olla kuin mitään ei olisi, vaikka rintaa puristaa ja ahdistaa. Nyt oli vain pakko saada kaikki ulos. Tuntuisi väärältä vain julkaista onnellisia ja iloisia postauksia kun elämässä juuri nyt on synkkä varjo yllä. 

En tiedä tulenko käsittelemään aihetta enempää täällä blogissa, ehkä jos se auttaa surussa. Voi kuitenkin olla etten asiasta sen isommin täällä enää kirjoita. En ole kirjoittanut mitään moneen päivään, en ole kyennyt avaamaan tyhjää tekstiruutua kun tekisi vain mieli huutaa siihen kaikki paha olo. Olen päättänyt, etten nyt vaadi itseltäni bloggaajana mitään. Kirjoitan kun tuntuu siltä, mutta toisina päivinä kaikki voimat menee vain selviytymiseen. Tiedän, että viime aikoina olen vastannut kommentteihin hitaasti, vannon kuitenkin että jokaisen luen aina heti ja vastauskin tulee aikanaan.

Toivon teille paljon rakkautta ja iloa, jonain päivänä minäkin hymyilen taas. Nyt mulla kuitenkin on vaan suuri pohjaton ikävä.