Tasan kaksi vuotta sitten

Viideltä aamuyöstä en enää jaksa. Olen valvonut yli vuorokauden. Herätän Samulin ja sanon, että nyt mennään.

Kivut eivät ole sietämättömät, mutta estävät nukkumisen. Olen istunut suihkussa ja kävellyt, se helpottaa. Nappaan sairaalakassin ja istun autoon. Toisaalta minusta ei tunnu yhtään siltä, että olen menossa synnyttämään, olo on absurdi. Tekstaan äidilleni, että olemme matkalla.

Aamuöinen Turku on täynnä baarista palaavia juhlijoita. Kesken matkan alan epäröimään, pyydän Samulilta, että palaisimme kotiin, ei minua satu tarpeeksi. Käännyttävät minut kuitenkin synnäriltä takaisin. Samuli on kuitenkin sitä mieltä, että mennään vähintään hakemaan lääkettä, että saisin nukuttua.

Ajamme sairaalan parkkipaikalle ja menemme jännityksestä täristen painamaan summeria. Pääsemme sisään ja menemme ilmottautumaan. Edellämme on pariskunta, jolla on moninverroin tuskaisemmat paikat ja nyt olen täysin varma, että meidät nauretaan pihalle.

Siirrymme tutkimustilaan ja makaan käyrillä parikymmentäminuuttia, naureskelemme hermostuneesti. Sitten hoitaja tulee tutkimaan tilannetta ja sen jälkeen tuo karseat sairaalavaatteet. Tilanne on edennyt sen verran, että meidät otetaan sisälle. Olen järkyttynyt. Vähän paniikissakin jopa, se on menoa, mietin.

Menoa se ei kyllä ollut vielä hetkeen. Käyn pari kertaa kuumassa suihkussa, ahtaassa muovikopperossa. Välillä koitamme molemmat hieman nukkua.

Päivän aikana tilanne hieman etenee, seuraan kuitenkin netistä onlinea jokkiskisoista, totta kai.

Iltapäivällä kivut käy sietämättömiksi ja vihdoin saan epiduraalin. Pelkään sen laittoa, mutta lopulta se ei ole kovin kamala operaatio. Epiduraali helpottaa. Tunnen kuitenkin supistuksia tasaisin välein.

Kuulen kun kun joku huutaa viereisessä huoneessa, sitten kuulen juoksuaskeleita. Pelottavaa.

Saan epiduraalia kerran uudelleen, eikä mitään tunnu tapahtuvan. Neljän aikaan iltapäivällä minulle kerrotaan, etten saa enää normaalia kerta-annosta epiduraalia ja vaan minulle laitetaan jokin jatkuva epiduraali, mistä tulee pieniä määriä koko ajan. Enää en muista tarkasti mistä oli kyse. Anestesiahoitajan piti tulla pian, ennen kuin edellisen annoksen vaikutus lakkaa, jossain kuitenkin tarvitaan häntä enemmän, joten hänen tulo viivästyy.

Yhtäkkiä kipu yltyy. Kipu on sietämätön. Ymmärrän, että puudutteen teho on nyt lakannut, vaikka niin ei missään nimessä olisi hoitajan mukaan saanut käydä. Samuli käy pyytämässä apua. Anestesiahoitaja tulee paikalle ja saan kuitenkin ison kerta-annoksen, jotta kipu lakkaisi.

Jäämme Samulin kanssa kahden huoneeseen, mutta äkkiä minulle tulee tunne, että on pakko ponnistaa... Koitan olla ponnistamatta, jotta Samuli ehtii hälyttää apua. Katson kelloa. Kahtakymmentä vaille viisi. Päätän, että viimeistään kuudelta tämä on ohi.

Kätilö tulee paikalle ja kaikki sujuu hyvin. Tai niin luulin. Hetken päästä kätilö poistuu huoneesta ja sen jälkeen muistan huoneen olleen täynnä ihmisiä. En osaa pelätä. Enhän minä tiedä miten normaalin synnytyksen kuuluu mennä. Kuulen sanan imukuppi. Olen vähintäänkin pihalla, mutta teen kuten käsketään.

Sitten kipu loppuu. Kello on vähän yli viisi. Mustahiuksinen itkevä käärö viedään kiireellä pois huoneesta. Ehdin vain kysyä, oliko se tyttö ja onko kaikki hyvin. Joku kertoo, että tyttö on ja hieman hengitys takkuilee. En ehdi saada vauvaa syliin, mutta minulle tullaan näyttämään lämpökaapissa olevaa pientä tummapiirteistä tyttöä. Vauva ja hoitajat lähtevät lasten teholle ja Samuli lähtee heidän mukanaan. Itse jään synnytyssaliin. En vieläkään osaa pelätä, vaikka jälkeenpäin ajatellen tilanne oli pelottava. Olen sen verran lääketokkurassa, että voin mielestäni hyvin.

Samuli tulee takaisin ja viimein minäkin pääsen siirtymään osastolle, tosin pyörätuolilla, sillä meinaan pyörtyä seisomaan noustessa. Pääsemme osastolle ja tiukkasanainen hoitaja sanoo, että pääsen katsomaan vauvaa teholle, mikäli vointini sen sallii ja selviän vessareissusta pyörtymättä.

Saan juuri oven kiinni kun jalat lähtee alta. Pyörryn hetkeksi ja pääni kolahtaa seinään. Havahdun hetkisen kuluttua ja astelen epävarmoin askelin ulos vessasta. Samuli on odottanut oven takana ja katsahtaa kummaksuen, mutta ei sano mitään. Hoitaja sanoo, että olen hieman kalpea, mutta valehtelen voivani hyvin. Samuli lähtee kärräämään minua pyörätuolin kanssa kohti teho-osastoa.

Matkalla Samuli kysyy mitä vessassa oikein tapahtui, kerron, mutta käsken häntä olemaan kertomatta kenellekään. Samuli pyörittelee silmiään, mutta katsoo ehkä parhaaksi totella.

Pääsemme teholle ja pieni käärö makaa piuhojen kanssa saamassa lisää happea. Koneet ja hoitajat tarkkailevat tilannetta. Tunnelma on levollinen ja olo outo. Menee vielä kauan ennen kuin todella ymmärrän mitä on tapahtunut.

..................................................................

Siinäpä muistoja tasan kahden vuoden takaa. Kaikki ei mennyt kuten oppikirjassa, mutta tänään tuo tummatukkainen vauva on jo kaksivuotias. Vaikea käsittää, että tuosta päivästä on jo kaksi vuotta. Elämänmittainen matka jatkuu edelleen.

Onnea Alisa, äidin oma sisupussi. <3