Oodi iseille

Vaikka mä olen nainen ja äiti, mä oon myös vankkumaton isien oikeuksien puolustaja. Musta on edelleen aika käsittämätöntä, että monissa suhteissa lapsen vanhemmat eivät ole tasavertaisessa asemassa.

Viimeksi kuluneen viikon aikana olen törmännyt keskusteluihin kumman luona lapsi asuu eron jälkeen. Törmään edelleen kommentteihin, joissa painotetaan, ettei äideillä ole mitään hätää, että lapsi määrätään asumaan isän luokse vain siinä tapauksessa, jos äiti on täysin kykenemätön huolehtimaan lapsesta tai lapsen nyt vaan kuuluu asua äidin kanssa, koska synnytys.

Siis mä en voi käsittää miten tämä edelleen on näin. Mikä automaatio se on, että lapsen on parempi äidin luona? Voisiko tähän saada jotain asennemuutosta? Miksi äiti, jonka lapsi/lapset asuvat isällään leimataan lähes automaattisesti huonoksi äidiksi?

Jos minä ja Samuli erottaisiin jostain syystä, mun on pakko sanoa, etten tietäisi välttämättä kumman luona Alisan olisi parempi. Ei siksi, että olisin jotenkin huono äiti mielestäni, vaan siksi, että Samuli on käsittämättömän mahtava isä! Alisa ei ole vain minun lapseni, hän on meidän yhteinen lapsi. Lapsi, joka on molemmille vanhemmilleen tärkeintä maailmassa ja jolle me kaksi olemme tärkeintä maailmassa.

En edes ymmärrä, miksi minut äitinä pitäisi nostaa jollekin jalustalle. Itse ainakin haluan, jos jollain jalustalla tarvitsee olla, seisoa siellä Samulin kanssa yhdessä. Meidän perheessä ainakin äiti ja isi ovat tasavertaisia, joilla on samat velvollisuudet ja oikeudet. Näin toivon sen olevan jatkossakin. 

Ymmärrän, että ydinperheissä tämän tasavertaisuuden toteuttaminen on helpompaa. Toivoisin kuitenkin, että erotilanteissa tasavertaisuus nimenomaan olisi suuremmassa roolissa. Ymmärrän, että isejä, äitejä ja eroja on erilaisia, mutta toivoisin, että näissä tilanteissa pystyttäisiin laittamaan lapsen etu oman edun edelle. Jos itse joskus joutuisin erotilanteeseen tiedän, että varmasti se aiheuttaisi hankaluuksia ja suuttumusta, mutta en antaisi ikinä itselleni anteeksi jos riistäisin lapseltani oikeuden isään tai hankaloittaisin heidän tapaamisiaan (olettaen, että olisin se lähivanhempi.)

Mutta samoin en myöskään ymmärrä isejä, jotka laittavat esimerkiksi uuden elämän/naisystävän lapsen edelle. Ja toki näitäkin löytyy, jotka hylkäävät ylipäätään lapsensa esimerkiksi juuri eron jälkeen. Ei mene sekään mun jakeluun. Molemmat vanhemmat ovat mielestäni ensisijaisesti lapsen oikeus, ei isän tai äidin velvollisuus lasta kohtaan.

Tilanteita ja perheitä on erilaisia, mutta välillä vaan tuntuu, että äitiä lähivanhempana pidetään liian itsestäänselvyytenä tai vanhempien riidat menevät lasten edun ja oikeuksien edelle ja huomattavasti useammin se on juuri isä, joka jää paitsioon. Onneksi löytyy niitäkin vanhempia, jotka pystyvät erosta huolimatta ajattelemaan lapsen etua ja asettamaan sen etusijalle, arvostan! :) 

Eilisessä Marja Hintikka Live ohjelmessa oli vieraana Jani Toivola, joka on kaksivuotiaan tyttärensä lähivanhempi, musta tämä on äärimmäisen hieno asia ja hyvä, että siitä todella puhutaan. Itsekin tunnen muutamia isejä, jotka ovat lähivanhempia ja oikein mahtavia ja hyviä isejä. Silti se ei tarkoita, että lasten äidit olisivat jotenkin huonoja äitejä. Heidän tapauksissa tuo järjestely vain on ollut sopivampi. :) Tosin tunnen myös etäisejä, jotka ovat loistavia isejä, vaikkeivat ihan päivittäin lastaan näekkään, läsnä voi olla muullakin tapaa. :)

Aina puhutaan miesten ja naisten välisestä tasa-arvosta, esimerkiksi työelämässä, mikä on todellakin tärkeä aihe. Toivoisin vain välillä ajattelua toisinkin päin. Itse kannatan tasavertaisuutta ihan jokaisessa asiassa. Isän pitäisi olla vanhempi siinä missä äidinkin. Lähtökohtaisesti lapsella tulisi olla oikeus kahteen vanhempaan, olivat he sitten yhdessä tai eivät. 

Oodi iseille, jotka hoidatte hommanne!