Tallileski

Kirjoitetaampa välillä vähän harrastusjutuista. Meidän perhe siis harrastaa jokkista, josta voit lukea TÄSTÄ postauksesta tarkemmin. Harrastus vie aikaa, paljon aikaa. Jokkis vie mun aikaa enimmäkseen huhtikuusta-lokakuuhun, yleensä painottuen viikonloppuihin, jolloin on siis kisoja. Toki joskus on vapaitakin viikonloppuja, mutta viime vuosina niitä ei oo ollu kauheesti. Noh, Samulin aikaa tää harrastus vie ympäri vuoden. Kisaviikonloppujen lisäksi aikaa menee arkisin kilpa-autojen korjaamiseen ja rakentamiseen. Ja sitä aikaa menee välillä paljon. Joskus on ollut jaksoja jolloin Samulin on oltava tallilla joka ilta. Alisan syntymän jälkeen on toki ollut pakko vähentää, koska mä en oo suostunu hoitaan tätä koko palettia yksin ja totta kai myös Samuli on halunnut viettää aikaa meidän kanssa enemmän. Tulevaisuudessa varmaan tallilla olo vähenee entisestään pakostikin, koska mä alotan työt. Mut en kuitenkaan usko, et se koskaan loppuu, eikä sen tarviikaan. :)

Tän kuvan laatu ei päätä huimaa, mut tää on yks mun lempikuvia meidän perheestä<3

Rakastan talvea. Rakastan sitä siksi, että sillon meillä on eniten perheaikaa. Talvella ei juurikaan ole kisoja, joten sillon Samuli on kaikista eniten kotona. Rakastan mun harrastusta ja tiedän, että jos Samuli ei käy tallilla, mun ei tarvi juurikaan harrastaa. Mä tiedän myös kuinka tärkeä asia ja iso henkireikä harrastaminen on Samulille. Sen takia mä ymmärrän ja jaksan. Mä myös arvostan hirveesti sitä, kuinka paljon Samuli tekee mun harrastamisen eteen, sillä edelleen pääpaino on nimenomaan mun harrastamisessa. Toivottavasti ens kaudella punnukset tasottuu enemmän. Mut silti se ei poista sitä tunnetta, et välillä ärsyttää. Ärsyttää kun toinen on pois kotoo paljon ja totta kai se toinen on väsyneempi kun yökaudet korjaa ja rakentaa. On hetkiä jollon mä en jaksais, sillon ei meinaa auttaa ees se pieni ajatus siitä, että toinen tekee sen ainakin osittain mun takia. Välillä se on vaan sitä odottamista, odottamista koska helpottaa. Koska on taas aikaa. Jos mä en harrastais myös itse, luulen et tää olis meille isompi ongelma, ehkä en ymmärtäis. Mä oon ehkä onnellisessa asemassa siinä mielessä, että mulla pitäis olla täydet edellytykset edes vähän ymmärtää. Oonhan mä jo osaltani tottunu siihen myös lapsuudenkodissani, oli isäkin usein tallilla. Lisäks, koska mä oon ite niin vahvasti siinä mukana niin mä tiedän mitä tää touhu vaatii. 

Ennen kun Alisa synty, me oltiin usein yhdessä tallilla. Joskus kaipaan sitä aikaa. Touhuiltiin yhdessä ja musta tuntu hyvältä, kun pystyin oleen mukana auttamassa. Ehdottomasti parasta oli kuitenkin se tunnin ajomatka yöllä kotiin. Yö, pimeetä, hiljaista, vähän väsyttää molempia, mut se oli hyvää aikaa jutella. Niillä matkoilla juteltiin paljon. Totta kai me edelleen jutellaan kotona, mut ei siinä oo sitä samaa fiilistä. Tykkään edelleenkin automatkoista kaksin, koska sillon vaan jotenkin tulee juteltua niin paljon. Vaikka välillä kaipaan sitä aikaa, niin en mä kyllä tätä nykyistä tilannetta kokonaan vaihtais. :)

Joskus mut valtaa tunne siitä ettei jaksa tätä harrastusta ja kun toinen on paljon poissa kotoa. Mutta kun vaakakuppiin asettaa sen toisen puolen: se paljon poissa oleva ihminen ymmärtää sua ja sun harrastamista täydellisesti. Sillon kun kisat on menny huonosti, auto kaupan tai ihan mitä vaan, se toinen osaa valita just oikeet sanat millä lohduttaa ja kannustaa. Se toinen osaa sen just siks, et sekin on ollu joskus samassa tilanteessa. Se, että se toinen on joskus välillä pois, korvaantuu kyllä sillä, et se toinen on vähän niinku säkin: yhtä hörhö jokkistyyppi!

<3